— Ville Niinistö

Mikä lopulta on kilpailukykysopimuksen merkitys?

Työntekijöiltä leikattiin. Yrittäjät ovat tyytymättömiä, kun paikallinen sopiminen ei etene. Julkisen sektorin työntekijät maksavat eniten, kun menettävät 150 miljoonan euron edestä lomarahojaan. Mikä lopulta on kilpailukykysopimuksen merkitys? Onko kenelläkään syytä olla tyytyväinen?

Suurin saavutus lienee se, että sopimus on tehty. Enää ei tarvitse hukata toista vuotta riitelyyn siitä. Tämä vuosi on ollut kuluttava kaikille. Työmarkkinoiden epävakaus on heikentänyt halua investoida ja ihmiset ovat kokeneet syvää huolta omasta tulevaisuudestaan. Hallituksen pakkolait ja pääministerin jääräpäisyys palkkojen alentamisen tavoitteessa ovat herättäneet huolta siitä, onko vielä jotain kovempaa tulossa. Uhkailu ja sanelu eivät ole olleet ainakaan hyvää muutosjohtamista, joka ottaisi ihmiset mukaan.

Ei voi kieltää sitä, etteikö sopimus alenna kustannustasoa yrityksille ja siten paranna kustannuskilpailukykyä. Sitä voi miettiä, kuinka oikein on sitten laittaa julkisen sektorin naisvaltaiset alat maksajiksi tästä vientiteollisuudelle tärkeästä asiasta. Myös sitä voi miettiä, onko kustannuskilpailukyvyn parantaminen tällä tavalla Suomen tulevaisuuden kokonaisedun mukaista.

Lopulta sopimus on kuitenkin vanhan maailman ratkaisu. Pääministeri Sipilä piti kiinni omasta päähänpistostaan, jossa suurin kysymys Suomen tulevaisuudelle on kustannuskilpailukyvyn parantaminen. Samalla työmarkkinajärjestöt pitivät kiinni asemastaan, jossa ne lopulta tekivät pääministerin painostamina edellytetyt ratkaisut.

Ymmärrän sopimuksen kriitikkoja sekä "oikealla" että "vasemmalla". Tämä ei ole työmarkkinoita uudistava sopimus. Pidän selvänä, että ilman tätä "kilpailukykysopimusta" työmarkkinajärjestöt olisivat olleet valmiita parempiin ratkaisuihin paikallisen sopimisen joustojen lisäämisessä sekä palkkamaltissa. Silloin yrittäjät olisivat saaneet enemmän haluamiaan joustoja, ay-liikkeen toiminta olisi modernisoitunut painottumaan paikallista työntekijän neuvotteluasemaa tukevaksi. Työntekijät olisivat paikallisesti voineet tehdä molempia osapuolia hyödyttäviä joustoja keskitetyn palkka-alen ja työajan pidentämisen sijaan. Onko tämä keskitetty ratkaisu lopulta paras Suomen kilpailukyvylle, yrittäjille ja työntekijöille?

Se tuntuu jäänteeltä menneestä maailmasta, jossa sekä työntekijöille että yrittäjille jää asioita hampaankoloon. En usko, että Suomi nousee sillä että nyt jo töissä olevat tekevät vain pidempiä työpäiviä. Kuusi minuuttia lisää virastotyöaikaa tuskin nostaa julkisen sektorin tuottavuutta, päinvastoin. Modernia tuottavuutta yrityksille olisi lisätä paikallisia joustoja, mutta samalla vahvistaa myös työntekijän neuvotteluasemaa, jotta ne joustot palvelevat myös hänen etuaan. Eri alat ovat keskenään erilaisia, niin jopa yksittäiset yritykset. Siksi myös työaikaan ja palkkaan liittyvien ratkaisujen pitäisi joustaa erilaisiin tarpeisiin, kuten myös työhyvinvoinnin ja tuottavuuden parantamisen. Nyt järjestäytymättömät yritykset jäävät ratkaisujen ulkopuolelle. Se ei ole kenenkään etu.

Sopimuksen hinta maksatetaan julkisen sektorin työntekijöillä. Sitä pidän kohtuuttomana poliiseille, kirjastonhoitajille, opettajille ja sairaanhoitajille. Veronkevennysten kohdentamisesta pitää vielä vääntää: pieni- ja keskituloisen aseman heikennykset ovat olleet suuria ja veroratkaisujen pitäisi auttaa heitä. Myös päivähoidon maksukorotukset pitää perua - päätösten yhteisvaikutukset lapsiperheiden toimeentulolle ja työnteon kannustavuudelle ovat erittäin haitalliset.

Sopimus itse asiassa lyhyellä aikavälillä kasvattaa valtion velkaa, koska palkkojen leikkaus ja veroale vähentävät valtion tuloja. Työttömyys voi myös nousta ostovoiman leikkautuessa veroalesta huolimatta jonkun verran. Siksi on tärkeää muistuttaa, että sopimusta ei saa maksattaa jälleen uusilla lisäleikkauksilla ihmisten toimeentulosta ja koulutuksesta. Nyt hallituksen on luotettava siihen, että heidän itse tavoittelemansa ratkaisu luo toivottua talouskasvua. Uusi leikkauskierre veisi tulevaisuudenuskon rippeetkin ihmisiltä, siihen Suomella ei ole varaa.

Kustannuskilpailukyvyn paraneminen vientiteollisuudelle on totta. Nyt on vain toivottava, että sen hinta oli maksamisen arvoinen.

Oma arvioni on, että työmarkkinoita uudistavat vaihtoehdot olivat parempia. Mutta nyt tärkeintä on, että riitely on takana. Loppumetreillä sopimuksen kaataminen olisi ollut vakava riski työrauhalle, niin paljon arvovaltaa siihen oli ladattu. Investointiepävarmuus poistuu ja ihmiset tietävät tulevan tilanteen. Sekin on arvokas asia.