Brax puoluekokouksessa: Vihreän liiton lähtökohtia perustuslain tarkastelussa

Suomen perustuslaki tuli voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000. Tavoitteena oli Suomen hallitusjärjestelmän parlamentaaristen piirteiden vahvistaminen eduskunnan aseman korostamisena ylimpänä valtioelimenä sekä eduskunnalle vastuunalaisen valtioneuvoston aseman vahvistamisena. Pääministerin valinta ja hallituksen muodostamisprosessin ohjaus siirtyivät eduskunnalle. Näin parannettiin kansalaisten mahdollisuuksia ottaa eduskuntavaaleissa kantaa hallituksen yleiseen kokoonpanoon. Uudistus lisäsi eduskunnan valtaoikeuksia ja poisti eduskunnan toimivallan aikaisempia rajoituksia sekä lainsäädäntötyössä että kansainvälisissä suhteissa. Lainsäädäntövallan painopiste siirtyi uudistuksessa selkeästi eduskunnalle. Parlamentarismiin liittyen vahvistettiin myös valtioneuvoston asemaa suhteessa tasavallan presidenttiin eri tavoin.

Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelman (15.4.2007) mukaan ”arvioidaan vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain toimivuutta. Perustuslain mahdollista muuttamista varten asetetaan parlamentaarinen ohjausryhmä”.

Aikataulullisesti hanke etenee seuraavasti:

Kevät 2008 Oikeusministeriön työryhmän työskentely
Syksy 2008 Parlamentaarisen valmisteluelimen asettaminen
Vuosi 2010 Mahdollinen eduskuntakäsittely (lepäämäänjättäminen yli vaalien)
Vuosi 2011 Eduskuntakäsittely vaalien jälkeisillä valtiopäivillä
Vuosi 2012 Mahdolliset perustuslain muutokset voimaan 1.3.2012

Vihreä liitto katsoo, että tässä tärkeässä prosessissa pitää keskittyä parlamentarismin ja kansanvallan vahvistamiseen.

Suomi on vakiintunut demokratia, jossa edustuksellisen demokratian tulee perustua eduskunnan vahvaan rooliin ja sen enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen toimintaan. Eduskunnan tietojensaantioikeudella ja muilla parlamentaarisen valvonnan keinoilla taataan parhaiten myös opposition mahdollisuudet kontrolloida ja kritisoida hallitusta, mikä sekin puoltaa päätöksenteon painopisteen vielä nykyistä selvempää siirtämistä parlamentarismin suuntaan.

Edustuksellisen demokratian tueksi tarvitaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä päätösten valmistelussa ja itse päätöksenteossakin. Tähän tarvitaan ennen kaikkea uutta asennetta ja uusia menetelmiä kuulla kansalaisia riittävän ajoissa ja monipuolisesti politiikan arjessa. Perustuslain tasolla muutoksia tarvitaan ennen kaikkea kansalaisten aloiteoikeuteen sekä kansanäänestysten käyttömahdollisuuksien monipuolistamiseen.


Valtiollinen kansanäänestys ja kansanaloite

Nykyiset perustuslain 53 §:n säännökset neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä pohjautuvat kansanäänestyskomitean valmistelutyöhön vuodelta 1983. Vuonna 1987 voimaan tulleet säännökset valmisteltiin hyvin erilaisessa valtiosääntöympäristössä nykyiseen verrattuna. Perustuslakiuudistuksessa kansanäänestystä koskevat säännökset säilytettiin lähes entisellään. Uudistuksessa ei pidetty mahdollisena arvioida kokonaisvaltaisesti sääntelyn toimivuutta ja kehittämistarpeita ainoastaan yhden, Suomen liittymisestä Euroopan unioniin järjestetyn kansanäänestyksen perusteella.

Viime vuosina nykyisen valtiollisen kansanäänestyksen osalta on keskustelua käyty lähinnä äänestyksen järjestämisen valinnaisuuteen ja äänestystuloksen neuvoa-antavuuteen liittyen. Kansanäänestyksen järjestämisestä päätetään tapauskohtaisesti lailla eikä kansanäänestyksen tulos sido oikeudellisesti lopullista päätöksentekijää eli eduskuntaa. Äänestäjät eivät myöskään pääse vaikuttamaan siihen, mistä asiasta kansanäänestys järjestetään.

Suomessa ei ole valtiollista kansanaloitetta. Kysymys kansanaloitteesta kytkeytyy läheisesti kansanäänestysjärjestelmään, sillä kansanaloite on käytössä useissa maissa juuri kansanäänestyksen järjestämiseen liittyen.

Nykyisen sääntelyn uudelleen arviointia puoltaa myös kehitys Euroopan unionissa. Lissabonin sopimus sisältää kansalaisaloitteen mahdollisuuden. Sopimuksen mukaan ”vähintään miljoona unionin kansalaista merkittävästä määrästä jäsenvaltioita voi tehdä aloitteen, jossa komissiota kehotetaan toimivaltuuksiensa rajoissa tekemään asianmukainen ehdotus asioista, joissa näiden kansalaisten mielestä tarvitaan unionin säädöstä perustuslakisopimuksen soveltamiseksi”. EU:n kansalaisaloite ei sinänsä rinnastu eri jäsenvaltioiden kansallisiin kansanaloitejärjestelmiin, sillä aloite tehdään komissiolle, ei parlamentille, eikä aloite sido komissiota oikeudellisesti eli komissiolla ei ole velvollisuutta tehdä aloitteen tarkoittamaa säädösehdotusta.

Lissabonin sopimuksen voimaan tulemisen jälkeen on suomalaisella tai Suomessa pysyvästi oleskelevalla mahdollisuus kansalaisaloitteeseen toisaalta kunnallisella toisaalla EU-tasolla. On hyvin vaikea perustella miksi tämänkaltainen aloiteoikeus puuttuu kansallisen tason päätöksenteosta.

Vihreä liitto asettaa tavoitteekseen Suomen perustuslain muuttamisen siten, että se mahdollistaa kansalaisaloitteen jättämisen joko tietyn asian valmistelemisesta tai kansanäänestyksen järjestämisestä. Kansalaisaloitteen takana on oltava vähintään 100 000 ihmistä.

Niin ikään tavoitteenamme on, että perustuslaki mahdollistaisi nykyisen neuvoa-antavan kansanäänestyksen lisäksi sitovan kansanäänestyksen järjestämisen siten, että eduskunnan ehdollinen päätös alistetaan jälkikäteen kansan hyväksyttäväksi tai hylättäväksi.


Ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä

Perustuslakiuudistustemme pääasiallisena sisällöllisenä tavoitteena on ollut vahvistaa valtiosäännön parlamentaarisia piirteitä. Uudistuksissa on korostettu eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä ja vahvistettu eduskunnalle vastuunalaisen valtioneuvoston asemaa suhteessa tasavallan presidenttiin. Näin myös vuonna 2000 voimaan tulleessa perustuslain kokonaisuudistuksessa.

Tasavallan presidentin valtaoikeudet liittyvät nykyisin ennen muuta päätöksentekoon Suomen kansainvälisistä suhteista. Suomen ulkopolitiikkaa johtaa perustuslain mukaan tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ulkopoliittisen päätöksentekojärjestelmänkin sääntelyä on näin kehitetty parlamentarismin periaatteiden suuntaisesti. Perustuslailla on pyritty varmistamaan, että ulkopoliittiseen päätöksentekoon ja toimintaan liittyy aina parlamentaarinen vastuukate. Olennaista tältä kannalta on, että presidentti tekee ulkopolitiikan alaan kuuluvat määrämuotoiset päätökset valtioneuvoston myötävaikutuksella ja että muutkin keskeiset ulkopoliittiset toimet valmistellaan ja ratkaistaan yhteistoiminnassa presidentin ja valtioneuvoston kesken.

Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan asiat kuuluvat perustuslain mukaan valtioneuvoston toimivaltaan. Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. Valtioneuvostolle kuuluva toimivalta ulottuu Euroopan unionin koko toimialalle ja kattaa siten myös unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat. Merkittävissä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa unioniasioissa valtioneuvoston tulee kuitenkin toimia läheisessä yhteistyössä tasavallan presidentin kanssa.

Eduskunta osallistuu sen toimivallan alaan kuuluvien unioniasioiden kansalliseen valmisteluun sen mukaan kuin perustuslaissa tarkemmin säädetään. Lisäksi eduskunnalla on laajat oikeudet saada tietoja asioiden – myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan alaan kuuluvien asioiden – valmistelusta Euroopan unionissa. Pääministerin asema Suomen Eurooppa-politiikan johdossa perustuu keskeisesti perustuslain säännöksiin pääministerin tehtävästä antaa eduskunnalle tietoja Eurooppa-neuvoston kokouksissa käsiteltävistä asioista.

Suomen nykyinen ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä ei ole parlamentarismin periaatteiden eikä käytännön valta- ja vastuusuhteiden selkeyden kannalta ongelmaton. Valtioneuvoston rooli kansainvälisissä asioissa on ajan kuluessa muuttunut. Valtioneuvostosta on muotoutunut aktiivinen kansainvälinen toimija. Tällaisessa tilanteessa olisi parlamentarismin periaatteiden kannalta kaiken kaikkiaan selkeintä, että valtioneuvosto voisi toimia itsenäisesti suhteessa parlamentaarista vastuuta vailla olevaan presidenttiin ja vastata tässä mielessä eduskunnalle vain omasta toiminnastaan. Nykyisin valtioneuvosto vastaa eduskunnalle presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnassa kulloinkin muotoutuneesta kannasta.

Valtioneuvoston asema Suomen ulkopolitiikan hoidossa vahvistuu väistämättä Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden kehittyessä. Euroopan unionin toimielinrakenteen muutokset liittyvät myös tähän kehitykseen. Eurooppa-neuvoston muuttuminen unionin viralliseksi toimielimeksi vahvistaa entisestään valtioneuvoston ja sen toimintaa johtavan pääministerin asemaa Suomen Eurooppa-politiikan johdossa sekä Suomen edustajana Eurooppa-neuvostossa. Suomen kansainvälisen toiminnan yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden varmistamisen kannalta olisikin perusteltua, että ulkopoliittinen päätöksentekovalta osoitetaan kokonaisuudessaan valtioneuvostolle.

Suomen ulkopoliittisen päätöksentekojärjestelmän kaksijakoisuuteen liittyy myös oikeudellisia vaikeuksia. Nämä ilmenevät etenkin tilanteissa, joissa valtion toimenpiteet perustuvat Euroopan unionin päätösten lisäksi esimerkiksi YK:n tai vastaavan kansainvälisen järjestön ratkaisuihin. Tällaisesta tilanteesta on kysymys esimerkiksi sotilaallisessa kriisinhallinnassa, johon liittyvästä Suomen päätöksentekomenettelystä on jouduttu säätämään pysyväisluonteisella poikkeuslailla. Euroopan unionin ulkopoliittisen ulottuvuuden vahvistuminen voi lisätä tällaisten tilanteiden muodostumista muillakin kuin kriisinhallinnan aloilla. Perustuslain säännösten ulkopolitiikan johtamisesta pitää olla sellaisia, ettei niistä ole tarpeen poiketa monipuolistuvan kansainvälisen yhteistyön tilanteissakaan.

Vihreän liiton tavoitteena on valtiosäännön parlamentaaristen piirteiden vahvistaminen edelleen. Perustuslakia tulee tarkistaa osoittamalla toimivalta Suomen kaikissa kansainvälisissä asioissa selkeästi eduskunnan luottamuksen varassa toimivalle valtioneuvostolle.

Tasavallan presidentin nimitysvalta

Tasavallan presidentin nimitysvaltaa on syytä niin ikään tarkastella parlamentarismin näkökulmasta. Tasavallan presidentti nimittää edelleen melko laajan joukon korkeita virkamiehiä. Valtioneuvoston toimintakykyyn liittyvien virkamiesten nimitysvalta sopisi luontevammin valtioneuvostolle. Sen sijaan tasavallan presidentin rooli on jatkossakin perusteltua esimerkiksi tuomareiden ja oikeuskanslerin nimityksissä, sillä niissä valmistelussa ja päätöksentekoprosessissa korostetaan riippumattomuutta niin eduskunnan kuin valtioneuvoston toiminnasta.

Suomen Pankin johtokunnan nimitysmenettelyssä on muodostunut tasavallan presidentin ja valtioneuvoston välille erimielisyystilanteita, jotka ovat olleet poikkeuksellisia presidentin päätöksenteossa. Perustuslain edellisen seurantatyöryhmän mietinnössä todettiin, että ”keskuspankkilainsäädäntöä uudistettaessa tulisikin pankin organisaatiota ja nimitysmenettelyä kehittää siten, että se vastaisi paremmin perustuslain asettamaa vaatimusta Suomen Pankin toimimisesta ”eduskunnan takuulla ja hoidossa”. Suomen Pankista annetun lain muuttamisesta annettiin vuonna 2003 eduskunnalle hallituksen esitys, jossa ehdotettiin johtokunnan jäsenten nimitysmenettelyä muutettavaksi siten, että muut jäsenet kuin johtokunnan puheenjohtajan nimittäisi pankkivaltuusto. Johtokunnan puheenjohtajan nimittäminen ehdotettiin säilytettäväksi tasavallan presidentillä. Esitystä koskeneessa perustuslakivaliokunnan lausunnossa todettiin olevan ehdotettua paremmin sopusoinnussa Suomen Pankin perustuslaillisen aseman kanssa sellainen nimitysjärjestelmä, jossa myös puheenjohtajan nimittäminen kuuluu pankkivaltuustolle. Lisäksi lausunnossa viitataan toiseen esille tulleeseen järjestelyyn, jossa johtokunnan puheenjohtajan valitsee eduskunnan täysistunto samaan tapaan kuin eduskunnan oikeusasiamiehen. Hallitus kuitenkin peruutti. esityksen vuonna 2004.

Vihreän liiton mielestä perustuslain uudistamisen yhteydessä on syytä lisätä valtioneuvoston nimitysoikeutta niiltä osin kuin on kyse valtioneuvoston toimintaan kuuluvista virkatehtävistä, kuten kansliapäälliköistä.

Niin ikään Suomen pankin jäsenten nimittäminen tulisi siirtää pankkivaltuustolle ja johtokunnan puheenjohtajan valitsisi eduskunnan täysistunto.


Suojelupoliisin parlamentaarinen valvonta

Suojelupoliisin valvonnan tehostamistarpeesta on virinnyt julkinen keskustelu muun muassa siksi, että terrorismin vastaisessa työssä suojelupoliisin rooli on kansainvälisistä yhteistyöjärjestelyistä johtuen kasvanut. Oikeusministeriö on selvittänyt eri länsimaiden käytössä olevia tapoja järjestää parlamentaarinen valvonta lokakuussa 2007. Suojelupoliisin parlamentaarisen valvonnan lisäämiseen on monia keinoa, jotka eivät välttämättä vaadi perustuslain muuttamista, toisaalta on mahdollista, että erilaisia vaihtoehtoja pohdittaessa nousee esille myös sellaisia järjestelyjä, jotka saattaisivat edellyttää perustuslain tarkistamista esimerkiksi erityisen, eduskunnan valiokuntalaitoksesta erillisen toimielimen perustaminen. Suojelupoliisin parlamentaariseen valvontaan liittyen on oikeusministeriössä valmistunut oikeusvertaileva taustaselvitys

Vihreän liiton mielestä on loogista seurata muiden läntisten maiden esimerkkiä ja vahvistaa suojelupoliisin parlamentaarista valvontaa suojelupoliisin roolin vahvistuessa ja sen toimivaltuuksien lisääntyessä.



Perustuslainmukaisuuden valvonta

Perustuslakiuudistuksen ratkaisut perustuslainmukaisuuden valvonnassa pohjautuivat edelleen ennakolliseen valvontaan eduskunnan perustuslakivaliokunnassa, jonka toiminta ja tulkintakäytäntö on siten merkittävässä asemassa. Perustuslakiuudistuksen jälkeen on käyty jonkin verran keskustelua perustuslainmukaisuuden valvonnan järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Uudessa perustuslaissa säädetty tuomioistuinten mahdollisuus lakien perustuslainmukaisuuden jälkivalvontaan yksittäisissä oikeustapauksissa (PL 106 §) näyttää saavan sen viime sijaisen roolin yksilön oikeusturvan takaajana, jota uudistuksessa ajateltiinkin. Ainakin toistaiseksi perustuslain 106 §:n soveltaminen on jäänyt tuomioistuimissa hyvin vähäiseksi. Keskustelua on herättänyt perustuslain 106 §:n vaatimus ristiriidan ”ilmeisyydestä”, joka nostaa tuomioistuimen tulkintakynnyksen korkeammalle perustuslakikysymyksissä kuin unionin oikeusjärjestykseen liittyvissä kysymyksissä. Tämä epätasapaino ei ole täysin ongelmatonta ottaen mm. huomioon EU:n perusoikeuskirjan tuleva oikeudellinen sitovuus. Perustuslain 106 §:ään liittyy muitakin tuomioistuinten ratkaisutoiminnan keskeisiä kysymyksiä kuten perustuslakimyönteisen tulkinnan soveltaminen ja suhtautuminen eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakannanottoihin.

Vihreä liitto katsoo, että perustuslainmukaisuuden jälkivalvonnan selkeyttämiseksi perustuslain 106 §:stä on syytä poistaa vaatimus ristiriidan ilmeisyydestä.

Jaa sivu: