Puolueen synty

Vaihtoehtoliikkeet (1970- ja 80-luku)

Suomen vihreän liikkeen syntyhistoria on kytköksissä 1970- ja 1980 luvun yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Näinä vuosikymmeninä Euroopassa, ja muuallakin maailmassa, heräsi laaja-alainen huoli heikkenevästä ympäristön tilasta, ydinsodasta, globaalista eriarvoisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta.

Rachel Carsonin 1968 julkaistua Äänetöntä kevättä pidetään usein kansainvälisen ympäristöliikeen synnyttäjänä. Kemianteollisuutta ja hyönteismyrkkyjen käyttöä voimakkaasti kritisoinut kirja levisi ympäri maailman ja lisäsi laajan yleisön tietoisuutta ympäristöongelmista. Ympäristöajattelua levitti myös YK:n ympäristökonferenssi vuonna 1972. Varsinaisina globaalin ympäristöajattelun herättäjänä on kuitenkin pidetty Rooman klubin kirjaa Kasvun rajat -teosta (1972).

Myös Suomessa monet ihmiset, erityisesti nuoret ja korkeasti koulutetut, alkoivat yhä voimakkaammin kyseenalaistaa perinteisten puolueiden kyvyn vastata näihin haasteisiin. Vastareaktiona 1970-luvun ylipolitisoituneille ilmapiirille toiminta kanavoitui vaihtoehtoliikkeisiin ja omaehtoiseen aktivismiin. Maailmaa muutettiin ruohonjuuritason toiminnalla ja etsimällä kokonaan uudenlaista elämäntapaa, johon kuuluivat antimaterialismi, henkisyys, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus ja väkivallattomuus. 

Suomalaisen vihreän liikkeen juuret ovat monessa suunnassa: ravintola Kasvis, ydinvoiman vastainen liike, Koijärvi-liike, Inkoon ympäristöleiri, Lepakon valtaus ja punk, tuki kehitysmaille, ihmisoikeusasiat, pienlehdet, rauhanliike… 

Näistä ilmiöistä ja tapahtumista Vihreän liikkeen synnyn kannalta merkittävin on Koijärvi-liike ja politisoitumisen kannalta Helsinki-liike. 

Koijärvi (1979)

Taistelua Koijärven suojelusta pidetään keskeisimpänä yksittäisenä tapahtumana vihreän liikkeen syntymisessä. Koijärvellä ei kuitenkaan ollut kyse vain yhdestä järvestä vaan ympäristön tilasta laajemminkin. 

Koijärven kuivattamisesta oli olemassa 1970-luvulla tehty päätös, mutta viranomaiset eivät olleet ryhtyneet toimiin. Näin ollen paikalliset maanviljelijät ryhtyivät keväällä 1979 oma-aloitteisesti kuivattamaan arvokkaana lintujärvenä pidettyä Koijärveä, mikä nousi valtakunnalliseksi uutiseksi. 

Koijärvi-liike sai alkunsa kun silloiset luonnonsuojelijat, puuhamiehinä mm. Ville Komsi ja Osmo Soininvaara, ryhtyivät organisoimaan järvelle väkeä, jotta sen kuivattaminen saataisiin pysäytettyä. Vihreiden myöhemmistä puheenjohtajista liikkeeseen osallistuivat myös tapahtumista pienlehtiin raportoineet Pekka Haavisto ja Heidi Hautala. 

Mielenosoittajia Koijärven lintujärvellä 21. toukokuuta 1979. Lintujärveä uhkaa kaivuutöiden seurauksena kuivuminen. Poliisit seuraavat tilannetta tuimailmeisinä., MARTTI PELTONEN / IS / LEHTIKUVA

Mielenosoittajia Koijärven lintujärvellä 21. toukokuuta 1979. Lintujärveä uhkaa kaivuutöiden seurauksena kuivuminen. Poliisit seuraavat tilannetta tuimailmeisinä. MARTTI PELTONEN / IS / LEHTIKUVA

Suomessa ei ollut luonnonsuojelun saralla nähty sellaista suoraa toimintaa, jota Koijärvelle saapuneet nuoret harjoittivat. Paikalla saapuneet aktivistit rakensivat patoja ja kahliutuivat kaivinkoneeseen pysäyttääkseen järven kuivattamisen. Aktivistien rauhanomainen vastarinta sai laajaa julkisuutta ja myös ihmisten sympatiat puolelleen. 

Koijärven suojelun synnyttämä liike toi yhteen uuden ympäristöliikkeen aktiiveja, perinteisiä luonnonsuojelijoita ja erilaista vaihtoehtoporukkaa, jotka olivat saaneet tarpeekseen jatkuvista ympäristökatastrofeista. Se teki Ville Komsista valtakunnallisesti tunnetun kasvon, vauhditti ympäristöministeriön perustamista ja nousi yhteiskunnallisen muutoksen symboliksi. 

Helsinki-liike (1976) ja Vaihtoehtoinen Helsinki (1980) 

Osallistuminen Helsingin kunnallisvaaleihin vuosina 1976 ja 1980 synnyttivät poliittisen vihreän liikkeen. Ajatus puolueiden ulkopuolisen villin listan kokoamisesta Helsingin kunnallisvaaleihin vuonna 1976 syntyi Ville Komsin aloitteesta. Taustalla vaikutti pettymys sekä tehokkuuteen perustuvaan kaupunkisuunnitteluun että olemassa olevien puolueiden toimintatapoihin.

Tavoitteina  oli mm. lisätä jalankulkua ja joukkoliikennettä, parantaa elinympäristön viihtyisyyttä ja suojella vanhoja rakennuksia. Helsinki-liikkeen vaalijulisteessa (1976) kysytäänkin ensimmäisenä: “Haluatko, että vanhat kauniit talot puretaan?” Johtavana ajatuksena oli vastustaa kaupungin kasvua ja kehittää inhimillisempää ja vihreämpää kaupunkia. Radikaalina pyrkimyksenä oli myös autoritäärisen kaupunkisuunnittelun demokratisoiminen. 

Kuvateksti: Helsinki-liikkeen vaalijuliste vuodelta 1976

Kuvateksti: Helsinki-liikkeen vaalijuliste vuodelta 1976

Helsinki-liikkeen lista jäi vaaleissa ilman valtuustopaikkaa, mutta liikkeen esiin nostamat näkökulmat vaikuttivat kaupungin liikennepolitiikkaan. Koijärvi-liikkeen jälkimainingeissa seuraaviin eli vuoden 1980 kunnallisvaaleihin mentiin uudistetulla nimellä Vaihtoehtoinen Helsinki. Tällä kertaa lista keräsi liki 5 000 ääntä ja Ville Komsi pääsi valtuustoon. Teemat olivat pitkälle samat kuin edellisissä vaaleissa. Poliittinen vihreys oli syntynyt. 

 

Eduskuntaan (1983) ja kunnanvaltuustoihin (1984)

Varsinaisesti poliittiseksi liikkeeksi Suomen vihreä liike alkoi muotoutua 1980-luvun alussa eli hyvin samoihin aikoihin Länsi-Saksan vihreiden kanssa. Suomessa vaihtoehtoliikkeen vihreät toimijat päättivät asettaa omia ehdokkaita vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, vaikka varsinaista vihreää puoluetta ei vielä ollutkaan. Yhteisiksi vaaliteemoiksi nostettiin mm. talouskasvusta luopuminen, omavaraisuuden lisääminen ja kehitysmaiden auttaminen. 

Vaaleissa saatiinkin kaksi edustajaa, vammaisaktiivi Kalle Könkkölä ja Koijärvi-liikkeen kasvoina tunnettu Ville Komsi. Vaalitulos oli historiallinen, sillä Könkkölä ja Komsi  olivat ensimmäiset puolueiden ulkopuolisilta listoilta valitut kansanedustajat Suomen historiassa. Könkkölä oli myös ensimmäinen pyörätuolia käyttävä kansanedustaja Suomessa. Könkkölän ja Komsin vaaliteemat liittyivät erityisesti ympäristönsuojeluun ja vammaisten oikeuksiin.

Vihreän liiton kansanedustajat Ville Komsi (vas.) ja Kalle Könkkölä eduskunnan käytävällä 23. maaliskuuta 1983., PENTTI NISSINEN / IS / LEHTIKUVA

Vihreän liiton kansanedustajat Ville Komsi (vas.) ja Kalle Könkkölä eduskunnan käytävällä 23. maaliskuuta 1983., PENTTI NISSINEN / IS / LEHTIKUVA

Edustakuntaryhmä antoi itselleen lempinimen “villein ja kallein”. Kahden hengen ryhmällä ei yksin ollut suoraa vaikutusvaltaa, joten pyrkimyksenä oli saada aikaan heijastusvaikutuksia: tehdä eduskunnassa yhteistyötä muiden puolueiden samanmielisten kanssa ja vaikuttaa asenteisiin ja kysymyksenasetteluihin. Eduskuntaryhmän alkuvaiheen näkyvin tempaus oli Ville Komsin syömälakko, johon hän ryhtyi kehitysyhteistyömäärärahojen korottamisen puolesta. 

Seuraavan vuoden kunnallisvaalit olivat vihreän liikkeen läpimurto. Vihreitä valtuutettuja valittiin noin viiteenkymmeneen valtuustoon yhteensä satakunta. Heitä yhdisti korkea koulutus ja huoli ympäristön tilasta vaikka edustettuna olivat myös muut vaihtoehtoliikkeet. Moni ei samaistunut perinteisiin puolueisiin ja etsi uutta tapaa vaikuttaa. 

19841022 HELSINKI: Kansanedustaja Ville Komsi (vihr) iloitsee vihreiden kunnallisvaalivalvojaisissa Lepakossa Helsingissä 22. lokakuuta 1984., LEHTIKUVA / MARJA SEPPÄNEN-HELIN

Kansanedustaja Ville Komsi (vihr) iloitsee vihreiden kunnallisvaalivalvojaisissa Lepakossa Helsingissä 22. lokakuuta 1984., LEHTIKUVA / MARJA SEPPÄNEN-HELIN

Liikkeestä puolueeksi (1988) 

Keskustelu liikkeen organisoitumisesta alkoi välittömästi eduskuntavaalien jälkeen. Löyhemmän liikkeen etuna nähtiin mm. parempi kyky ajaa muutosta, joka koski kulttuurin ja elämäntavan perusteita. Organisoitumisen puolesta puhuivat taas liikkeessä ilmenneet johtajuuden ja edustuksen ongelmat. 

Meni kuitenkin muutamia vuosia ennen kuin perinteisiin puolueisiin, niiden topimintatapoihin ja hierarkioihin kriittisesti suhtautuneet vihreät aktiivit olivat valmiita perustamaan oman puolueen. 

Ensimmäisenä kompromissina perustettiin (28.2.1987 Kuopiossa) Vihreä liitto -niminen valtakunnallinen yhdistys. Sen perustamiskokoukseen kutsuttiin Vihreät feministit, yhteiskuntavihreiden Vihreä seura, luonnonsuojelijoiden Ympäristöpoliittinen liitto, tamperelainen vaihtoehtoyhdistys Vastedes sekä muita alueellisia yhdistyksiä, minkä lisäksi kokouksessa uusiksi jäseniksi hyväksyttiin vielä Vihreä vaivaisliike sekä HYY:n vihreät, joka edusti tässä vaiheessa maan kaikkia vihreitä opiskelijoita.

Liiton tarkoitukseksi muotoiltiin “edistää henkistä kasvua ja sellaista yhteiskunnallista keskustelua, tutkimusta ja toimintaa, joka palvelee ihmisen ja muun luonnon rauhanomaista rinnakkaiseloa, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, kansainvälistä solidaarisuutta ja ihmisen vapautta”. Lisäksi liitto pyrki: “parantamaan demokratian toimivuutta edistämällä ihmisten vaikutusmahdollisuuksia”. Vihreän liiton ensimmäisen kannanoton sanoma oli, että kosmeettiset luonnonsuojelutoimet eivät riittäneet vaan oli pureuduttava talouden rakenteisiin. 

Yhdistyksen alkutaivalta leimasi riitely ekologisen siiven sekä yhteiskunnallisesti suuntautuneiden sosiaalivihreiden välillä, mutta jakolinjoja oli muitakin. Ensimmäisen ryhmän johtohahmona on pietty Eero Paloheimoa ja jälkimmäisen Osmo Soininvaaraa. Naiset kiinnittivät huomiota myös siihen, kuinka myös vihreissä miehet olivat enemmän esillä ja käyttivät valtaa. 

Puolueen perustamista edelsi perusteellinen ja monipolvinen keskustelu erilaisista järjestäytymisen vaihtoehdoista. Liiton ensimmäisen riitaisan vuosikokouksen jälkeen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Haavisto kirjoitti avoimen kirjeen otsikolla “Ehdotus Vihreän liiton merkitsemiseksi puoluerekisteriin”. Pian tämän jälkeen asiassa tehtiin virallinen päätös ja kannatuskorttien kerääminen aloitettiin. Lopulta Vihreä liitto merkittiin oikeusministeriön puoluerekisteriin 9.8.1988.

Osmo Soininvaara kerää Helsingissä Kolmen sepän patsaalla nimiä puolueen rekisteröimiseksi puoluerekisteriin.

Osmo Soininvaara kerää Helsingissä Kolmen sepän patsaalla nimiä puolueen rekisteröimiseksi puoluerekisteriin.

Teksti nojaa Sari Aallon kirjoittamaan kirjaan Vaihtoehtopuolue – Vihreän liikkeen tie puolueeksi (2018)

Takaisin pääsivulle