Viisi ajatusta viiden prosentin puolustusmenoista

Nato-maat ovat sopineet puolustusmenojen nostamisesta 5 prosenttiin BKT:stä. Mitä tämä tarkoittaa ja mitä siitä pitäisi ajatella?

Viisi prosenttia on hiton paljon rahaa.

Siitä ei pääse mihinkään. Jo julkisen talouden suunnitelmaan sisällytetty tavoite puolustusmenojen nostamisesta 3 prosenttiin vuoteen 2029 mennessä asettaa valtavia paineita julkiselle taloudelle. Nyt sovittu 3,5 % kovan puolustuksen tavoite tarkoittaa miljardien lisäpanostuksia tulevien vuosien aikana.

Lisäksi ”natovitonen” pitää sisällään 1,5 % panostukset puolustusta tukevaan toimintaan. Tämän kokonaisuuden määritelmä on vielä auki, mutta oletus on, että osa siitä täyttyy jo budjetissa olevista kokonaisturvallisuuteen, kyberturvallisuuteen ja huoltovarmuuteen liittyvistä menoista — osa ehkä vaatii uusia panostuksia.

Tarve puolustuksen vahvistamiselle on aito.

On surkeaa, että maailma on tässä jamassa. Viiden prosentin perustuu Naton puolustussuunnitteluun ja arvioon puolustuksellisista tarpeista.

Prosenttitavoitetta on vastustettu Suomessa tarveperustaisuuteen vetoamalla. Tämä kritiikki ei aivan osu maaliin. Ainakaan nämä kaksi asiaa eivät ole suoranaisesti ristiriidassa keskenään. Prosentti kun on asetettu tunnistettujen tarpeiden pohjalta.

Aivan kritiikittömästi tähän asiaan ei silti ole syytä suhtautua. Perustellusti voi pohtia, mikä vaikutus poliittisella paineella on ollut tarvearvion laatimiseen ja toisaalta millaista riskiä olemme valmiita sietämään — kaikenkattavaa turvaa kun ei mikään määrä puolustusta takaa. Myös asevarustelun kielteisiä vaikutuksia maailman vakauteen, rauhaan ja turvallisuuteen on aiheellista analysoida.

Jos ja kun olemme kuitenkin tunnistaneet tarpeen vahvistaa Suomen ja Euroopan puolustusta, on luonnollisesti Suomen etu, että muutkin Nato-maat ovat siihen sitoutuneet. Rajavaltiona Suomelle on tärkeää, että pahimman sattuessa oma puolustuksemme on vahva ja että liittolaisemme kykenevät meitä auttamaan. Siksi olisi ollut Suomelta erikoinen veto kaataa sopu, kun sellainen lopulta syntyi.

Prosenttimuotoisissa tavoitteissa on ja ei ole järkeä.

YK:ssa olemme sopineet, että kehitysyhteistyömäärärahat nostetaan 0,7 % bruttokansantulosta. Suomessa olemme päättäneet tavoitella julkisen ja yksityisen TKI-rahoituksen nostoa 4 % BKT:sta. Natossa puolustusmenotavoite oli aiemmin 2 %, nyt 3,5 % ryyditettynä 1,5 % puolustusta tukevilla menoilla.

On siis melko tavanomaista kytkeä poliittisia tavoitteita prosenttiluvulla BKT:hen. Se on mittarina yksiselitteinen ja ottaa absoluuttisia euromääriä paremmin huomioon maiden erilaiset tilanteet ja talouden suhdanteen.

Toisaalta tämä tekee tavoitteesta epätarkan. Prosenttiosuus ei suoraan kytkeydy suorituskykyihin, vaan on arvio tai arvaus siitä, millainen taso voisi tunnistetut tarpeet täyttää. Kyseessä on siis poliittinen sitoumus, ei juridisesti sitova absoluuttinen päätös. Tämä jättää liikkumavaraa kansalliseen toimeenpanoon eli siihen, miten ja millaisilla valinnoilla eri maat tavoitetta kohti kulkevat.

Viittä prosenttia ei voi haalia kasaan hinnalla millä hyvänsä.

Jos puolustusmenojen kasvattaminen jyrää kaiken muun edelle, on vaarana vakavat vauriot luottamusyhteiskuntaan, kriisinkestävyyteen ja hyvinvointivaltion toimintakykyyn. Puolustusmenoja ei kertakaikkiaan kannata kasvattaa ihmisten hyvinvoinnin tai vaikkapa koulutuksen kustannuksella.

Naton tavoite ei poista suomalaisten päättäjien vastuuta tai mahdollisuutta käyttää järkeä ja sydäntä — arvioida näitäkin menoja tarvittavalla kriittisyydellä myös matkan varrella. Tarvitaan kokonaisharkintaa, jossa punnitaan, millaisia vaikutuksia eri päätöksillä on lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kasvu ei tätä kuittaa — kaikki keinot tarvitaan.

Mistä siis rahat?

Pidän epä-älyllisenä ajatusta ”kasvulla kuittaamisesta”, sillä talouden kasvaessa kasvaa myös BKT:hen sidotun tavoitteen euromääräinen suuruus, minkä lisäksi talouden kasvun varaan Orpon hallitus on jo laskenut massiiviset veroalennukset (joissa ei muuten varsinkaan näiden valtavien menopaineiden takia ole järjen hiventä).

Kyllä kasvusta silti apua olisi. Mutta ei muitakaan keinoja voida sulkea pois.

Pelkillä leikkauksilla tämän kokoluokan panostusten kattaminen olisi kuolinisku hyvinvointivaltiolle. Siksi uskon ja toivonkin, että erilaisten menojen kriittisen kampaamisen lisäksi tulemme käyttämään myös veronkiristyksiä ja velanottoa.

Suomen kannattaisi vakavasti harkita jonkinlaisen puolustusveron kehittämistä. Vaikka korvamerkitty vero on lähtökohtaisesti kummajainen, tässä tapauksessa se voisi puolustaa paikkaansa. Uskon, että Suomessa olisi ymmärrystä sille, että näin poikkeuksellisia menotarpeita varten otettaisiin käyttöön poikkeuksellisia rahoituskeinoja. Olisi myös panostusten hyväksyttävyyden kannalta perusteltua, että niiden rahoittamiseen osallistuisivat kaikki kykyjensä mukaan.

Puolustusveron voisi nähdä myös eräänlaisena vakuutuksena: varakkaimmilla on aineellisesti tarkasteltuna muita enemmän menetettävää sodan syttyessä, joten heidän rahallinen panoksensa sodan estämiseen olisi myös suurin.

Kuka päättää?

Millainen cocktail näistä eri keinoista lopulta syntyy, sen määrittävät viime kädessä äänestäjät tulevissa eduskuntavaaleissa ja hallitukseen päätyvät puolueet neuvotteluissaan vaalien jälkeen.

Sinänsä olisi ollut asialle kunniaksi, että Orpon hallitus olisi alun alkaenkin käynnistänyt näin ison mittaluokan yhteiskuntaa muovaavasta kysymyksestä aidon parlamentaarisen eli kaikkien eduskuntapuolueisen yhteisen prosessin, jossa olisi muovattu Suomen kantoja ja kartoitettu hyvissä ajoin ennen Nato-kokousta erilaisia skenaarioita sekä niiden vaikutuksia paitsi puolustukseen, myös julkiseen talouteen ja muuhun yhteiskuntaan.

Nytkin puolueita on toki pidetty kartalla puheenjohtajien ja valiokuntien välityksellä, mutta informointi on lopulta täysin eri asia, kuin aidosti yhteinen ja perusteellisesti punnittu päätöksenteko ja terveen kriittinen keskustelu suuresta päätöksestä.

Viime vaalikaudelta olisi löytynyt kaksi onnistunutta esimerkkiä:

Natoon liittymisestä päätettiin erittäin laajan ja huolellisen, mutta ripeän prosessi päätteeksi yhdessä. Myös puolueiden kenttäväki otettiin mukaan luuppiin.

Toinen esimerkki oli päätös TKI-rahoituksen kasvattamisesta, jossa Marinin hallitus antoi parlamentaariselle työryhmällemme varsin vapaat kädet etsiä toimivimpia ja yhteisiä ratkaisuja isojen rahallisten panostusten varmistamiseen. Mukaan otettiin sidosryhmät tutkimus- ja innovaatiokentältä, sillä myös heidän sitoutumistaan tarvitaan tavoitteen toteuttamiseen. Tällä kaudella tämä parlamentaarinen yhteistyö on jatkunut, mutta vesitetyssä muodossa.

Nyt pääministeri on ilmoittanut käynnistävänsä syksyllä parlamentaarisen työn puolustusmenoihin liittyen. Hyvä juttu, mutta aika näyttää, onko kyse vain yrityksestä paikata kolhiintunutta luottamusta laastarilla vai aidosta muutoksesta Orpon hallituksen suhtautumisessa parlamentarismiin ja puoluerajat ylittävään yhteistyöhön.