— Saara Hyrkkö

Koulutus tulevien vuosikymmenten kynnyksellä

Saara Hyrkkö

Koulutusalan asiantuntijat ovat jo pitkään peräänkuuluttaneet meiltä päättäjiltä koulutuksen pitkäjänteistä kehittämistä. Nyt varhaiskasvatuksen polulla ensiaskeleitaan ottavat lapset siirtyvät työelämään vasta 2040-luvun tietämillä. Eläkkeelle he pääsevät ehkä vuonna 2090. Koulutusjärjestelmää ja elinikäisen oppimisen polkua pitääkin tarkastella kokonaisuutena, katse pitkällä tulevaisuudessa. 

Tähän tarpeeseen on tarkoitus vastata laatimalla koulutuspoliittinen selonteko. Olen mukana selonteon valmistelua seuraavassa parlamentaarisessa ryhmässä. Tässä työssä on tärkeää löytää vastauksia siihen, miltä koulutusjärjestelmämme pitäisi näyttää 2030-luvulle tultaessa ja siitä eteenpäin.

Viime vuosina koulutusta on uudistettu rivakalla tahdilla. Edellisen hallituskauden aikana muun muassa toteutettiin ammatillisen koulutuksen reformi, lukiouudistus ja varhaiskasvatuslain uudistus, otettiin käyttöön perusopetuksen uudet opetussuunnitelmat ja luotiin korkeakouluvisio. Suurten uudistusten lisäksi koulutusta on kehitetty lukuisissa hankkeissa. Kehittämistyön sirpaleisuus on aiheuttanut uudistusväsymystä ja hankeähkyä. 

Uudistusten ja hankkeiden viidakossa voi olla vaikeaa erottaa metsää puilta. Näin vuosikymmenen taitteessa on siksi hyvä hetki pysähtyä miettimään: mitä toivomme suomalaiselta koulutukselta tulevaisuudessa?

Koulutuksen tasa-arvoa vahvistettava

Jo hallitusohjelmassa tunnistimme monia kipukohtia koulutusjärjestelmässä. Koulutus ja osaaminen eriytyvät yhä voimakkaammin alueellisesti ja sosioekonomisen taustan mukaan. Sukupuolten väliset oppimiserot ovat pysyneet suurina. Maahanmuutto ja kansainvälistyminen sekä digitalisaatio synnyttävät koulutukselle uusia tarpeita. Lasten ja nuorten mielenterveyteen ja jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Yhteiskunnan ja työelämän nopeat muutokset tekevät koulutustarpeista yhä vaikeammin ennakoitavia ja koulutuksella pitäisi pystyä vastaamaan yhä joustavammin muuttuviin tarpeisiin.

Tilannekuva tuntuu olevan melko laajasti jaettu. Hallituksen ja myös koulutusselonteon tavoitteiksi onkin asetetettu koulutus- ja osaamistason nostaminen, koulutuksen tasa-arvon vahvistaminen, lasten ja nuorten hyvinvoinnin parantaminen ja kansainvälisyyden vahvistaminen. Mutta mitkä ovat ne konkreettiset keinot, joilla tavoitteisiin päästään? Minkä pitää muuttua? Aloitetaan esimerkiksi näistä kysymyksistä:

Miten varhaiskasvatus nivotaan kiinteämmäksi osaksi lapsen koulutuspolkua?

Varhaiskasvatuksen merkitys lapsen kasvun ja oppimisen tuelle on suuri. Siksi on hyvä, että se nähdään nykyään entistä selkeämmin osana koko koulutuspolkua. Koulutuspolun varrelle mahtuu lukuisia nivelvaiheita, joiden yhteydessä ryhmä, toimintakulttuuri ja opettajat vaihtuvat. Päiväkodista eskariin, eskarista kouluun, yläkoulusta toiselle asteelle. Nivelvaiheet ja siirtymät ovat juuri näissä kohdissa lähinnä historiallisista syistä. Tarvitseeko nivelvaiheiden olla niin jyrkkiä ja pitäisikö niiden ajankohtaa ylipäätään arvioida uudelleen lapsen kehityksen näkökulmasta? Erityisesti varhaiskasvatuksesta ja esi- ja alkuopetuksesta pitäisi muodostaa eheämpi kokonaisuus, joka vastaa joustavasti lapsen kasvun ja oppimisen tarpeisiin. 

Miten nuorten hyvinvointia voitaisiin tukea paremmin yläkoulussa ja toisella asteella?

Lapsen ja nuoren hyvinvointi tekee myös oppimisesta helpompaa. Kouluterveyskyselyn mukaan iso osa suomalaisista nuorista viihtyy koulussa kehnosti ja mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Tukeeko nykyisellä tavalla järjestetty opetus – koulupäivien rakenne, oppisisällöt, ryhmät ja opettajien osaaminen – lasten ja nuorten kasvua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia? Miten lasten ja nuorten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia sekä sitä kautta kautta kenties myös viihtyvyyttä ja motivaatiota voitaisiin vahvistaa kouluyhteisöissä? Miten koulutus pitäisi järjestää, jotta sillä voitaisiin paremmin tukea nuorten vuorovaikutus- ja tunnetaitoja sekä oppimisen iloa?

Kuinka koulutuksella vastataan työn murrokseen joustavasti ja inhimillisesti?

Maailman muuttuessa myös koulutuksen on muututtava. Koulutustarjonnan pitää vastata joustavasti ja inhimillisesti työn ja yhteiskunnan murrokseen. Moni työssäkäyvä kehittää osaamistaan aktiivisesti, mutta yksittäisten kurssien kautta hankittua osaamista tunnistetaan heikosti työelämässä. Siksi kokonaan uusi tutkinto voi olla houkutteleva tapa viedä työuraa uuteen suuntaan. Pitäisikö ketterämpiä ja kevyempiäkin tapoja olla tarjolla – esimerkiksi akateemista oppisopimuskoulutusta, työn ohessa suoritettavia lyhyttutkintoja tai jotain ihan muuta? Miten varmistetaan, että mahdollisuus täydentää omaa osaamistaan on aidosti kaikkien ulottuvilla?

Työ koulutuksen tulevaisuuden muovaamiseksi on vasta alussa. Mitä tuumit näistä ajatuksista ja mihin muihin kysymyksiin meidän tulisi etsiä ratkaisuja? Jatketaan keskustelua!