Mitä voisimme oppia ugandalaisilta?

Vietin viime viikon Ugandassa, Kirkon Ulkomaanavun ja Helsingin seurakuntayhtymän järjestämällä kansanedustajamatkalla. Matkan tarkoitus oli tutustua Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön hankkeisiin maassa sekä laajemmin kehityspolitiikkaan ja Itä-Afrikkaan.

Jo vuodesta 2014 alkaen Kirkon Ulkomaanapu on tehnyt Ugandassa korvaamatonta ja tärkeää työtä. Työn painopiste on koulutuksessa, toimeentulossa ja rauhan rakentamisessa – käytännön toimina, jotka antavat ihmisille mahdollisuuden rakentaa vakaampaa tulevaisuutta. Lisäksi se tukee perus- ja toisen asteen opetusta sekä ammatillista koulutusta erityisesti pakolaisasutusalueilla. Esimerkiksi Rwamwanjan pakolaisalueella järjestetty ammatillinen koulutus on auttanut satoja nuoria saamaan osaamista ja toimeentulon eväitä. Koulutuksen laadun parantaminen, opettajien kouluttaminen ja turvallisten oppimisympäristöjen rakentaminen ovat osa pitkäjänteistä kehitystyötä.

Kaiken tämän ohella Kirkon Ulkomaanapu edistää yrittäjyyttä ja tukee yhteisöjä rauhanomaisen rinnakkaiselon ja kestävän toimeentulon vahvistamisessa. Työn ytimessä on ajatus: koulutus ja mahdollisuus toimeentuloon ovat avaimia toivoon – ja pysyvään muutokseen. Tällaisen avun ja työn arvoa on vaikea mitata rahassa, mutta sen tiedän, että hallituksen kehitysapuun kohdistamat leikkaukset ovat vaarassa rapauttaa kaiken edellä mainitun ja sitä kautta monen ugandalaisen toivon paremmasta huomisesta.

Minulle tämä oli ennen kaikkea työmatka. En kuitenkaan vielä lentokentällä osannut edes arvata, miten syvästi tuo matka tulisi koskettamaan minua myös henkilökohtaisella tasolla.

Olen aiemminkin matkustellut eri puolilla Afrikkaa, mutta Itä-Afrikka oli minulle uusi alue. Kun lukuisissa Ugandassa käymissäni keskusteluissa tuli kerta toisensa jälkeen esiin, että isäni on Malista ja äitini Suomesta, minut otettiin vastaan sellaisella lämmöllä, että edelleen sen ajatteleminen nostaa kyyneleet silmiini.

Lähes poikkeuksetta ihmiset sanoivat minulle: “Sinä olet omaa väkeä, serkku, tervetuloa kotiin.” Se tunne oli uskomattoman kaunis. Se oli jotain, mitä Suomessa kohtaa harvoin – ja ehkä juuri siksi se tuntui niin syvällä.

Kokemuksen merkitys korostui kotimatkalla lukiessani niitä kommentteja, joita sain Ugandan matkasta tekemääni Facebook-postaukseen. Olin jakanut kuvia ja ajatuksia pakolaisleiriltä, ja vaikka moni kirjoitti postauksen alle kannustavia ja asiallisia viestejä, mukana oli myös lukuisia rasistisia kommentteja. Jotkut toivoivat jopa, etten enää palaisi Suomeen. Siinä ei tietenkään ole mitään uutta.

Tehdään yksi asia selväksi: en ajattele, että suomalaiset ihmiset olisivat poikkeuksetta kylmiä tai rasistisia. Päinvastoin, olen kohdannut paljon ystävällisyyttä ja tukea. Mutta keskusteluilmapiiri erityisesti sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa, on muuttunut viime vuosina todella rumaksi. Rasismi, vihapuhe ja naisviha ovat saaneet liian paljon tilaa.

Toivon koko sydämestäni, että tämä ilmapiiri ei lannista nuoria ruskeita ja mustia suomalaisia, eikä nuoria naisia, jotka haluaisivat osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai politiikkaan. Eheä yhteiskunta tarvitsee meidän kaikkien ääntä ja osallistumista. Sitä on demokratia, sitä on tasa-arvo.

En myöskään tunne vihaa heitä kohtaan, jotka kommentoivat rasistisesti. Toivon heillekin kaikkea hyvää. Sillä vihaa ei voi koskaan voittaa vihalla.