— Sofia Virta

Panostukset mielenterveyteen ovat panostuksia elämään

Kuva Sofia Virrasta

Tänään eduskunnan käsittelyssä oleva Terapiatakuu-kansalaisaloite on erittäin vahva viesti siitä, että lause ”Apua on saatavilla, jos sitä vain uskaltaa pyytää” ei pidä aina paikkaansa.

Tämä kansalaisaloite on hätähuuto häneltä, jonka voimavarat ovat loppu. Joka istuu illalla jo tutuksi tulleen päivystyksen aulassa ja toivoo, että sanat ”ahdistaa, en jaksa” otetaan tällä kertaa riittävän vakavasti. Että joku auttaisi, loisi uskoa sille, että tästä pahasta olosta voi päästä irti.

Mielenterveyspalvelut tulee vihdoin tuoda riittävin resurssein osaksi perusterveydenhuoltoa. On hienoa, että hallitus sote-uudistusta tehdessään ja sote-keskuksia kehittäessään panostaa juuri perusterveydenhuoltoon ja ennaltaehkäisyyn. Mielenterveysstrategian keskeinen tavoite on palveluiden saatavuuden parantaminen. Hallitus on varannut sen toimeenpanoon 10 miljoonaa euroa vuodelle 2020, 20 miljoonaa euroa vuodelle 2021, 30 miljoonaa euroa vuodelle 2022 ja pysyvää rahoitusta 18 miljoonaa euroa vuodesta 2023 lukien kuntien peruspalvelujen valtionosuusmomentille.

Palvelujärjestelmää uudistettaessa on tärkeää hyödyntää tutkittua tietoa ja moniammatillista osaamista – kokemusääntä unohtamatta. Panostukset palvelukynnyksen madaltamiseen ovat tärkeitä. Toiveeni on, että apua olisi jatkossa saatavilla tarvittaessa myös anonyymisti.

Terveyskeskusten lisäksi psykososiaalisen tuen merkitys tulee ymmärtää arjessa, lähellä ihmistä. Panostukset peruspalveluihin ovat merkittävässä asemassa mielenterveyden häiriöiden ennaltaehkäisyssä sekä varhaisessa puuttumisessa. Psyykkisen puolen osaamista ja resursseja tulee olla riittävästä aina neuvolasta korkeakouluihin ja varhaiskasvatuksesta ikäihmisten palveluihin.

Entä kulisseja sinnikkäästi ylläpitävä vanhempi, jonka omassa lapsuudessa koetut traumatisoineet tapahtumat nostavat päätään, vievät yöunet, haastavat ihmissuhteita ja heijastuvat omaan jaksamiseen vanhempana. Jonka tekisi mieli itkeä aamulla päiväkodin eteisessä ja kertoa, ”en jaksa enää”. Mutta jonka huulet sinetöi häpeä ja pelko siitä, mitä tapahtuu jos kerron. Kuka hoitaa lapset, jos minua ei enää ole.

Mielenterveystyöhön panostamalla me panostamme lapsuuteen.

Neuvoloita hallitusohjelman mukaisesti kehitettäessä tulisi keskittyä siihen, miten pituuden ja painon mittaamisen ohella varmistetaan, että henkilöstöllä on riittävästi aikaa ja valmiuksia pysähtyä keskustelemaan jaksamisesta, tunnetaidoista ja vuorovaikutuksesta. Psykososiaalinen tuki ei saisi jäädä kotiin annetuiksi voimavaralomakkeiksi, vaan aikaa aidolle kunnioittavalle kohtaamiselle ja keskustelulle tulisi myös olla.

Tässä keskustelussa on kuultava läheisestään huolissaan olevan ääni. Hänen, jonka vatsassa tuntuu pelko ja mielessä pyörii kysymys siitä, miten voisin auttaa vielä enemmän. Hänen, joka uupuu itse suuren huolen keskellä.

Meidän tulisi kyetä huomioimaan, kuulemaan ja näkemään myös psyykkisesti sairastuneen läheiset huomattavasti nykyistä paremmin. Järjestöjen rooli läheisten tukemisessa ja heidän jaksamisestaan huolehtimisessa on arvokasta. Vastaavaa tukea tulisi olla nykyistä enemmän myös julkisella puolella.

Kenenkään hätää, pahaa oloa ei koskaan tulisi ohittaa. On tärkeää tuoda näkyväksi myös hän, joka terveysaseman ovista ulos astuessaan katsoo käsissään olevaa reseptiä tuntien tyhjyyttä sisällään. Kuka kuulisi ja kuuntelisi – lääkepurkista saatu apu ei riitä. Sen sijaan jo usean reseptin jälkeen ei niitä ilmankaan enää pärjää, häpeä riippuvuudesta sysää pahanolon vyöryä yhä syvemmälle sisimpään.

Jokainen ihminen tulee kohdata arvostavasti ihmisenä kaikissa tilanteissa.

Mielenterveys- tai päihdeongelmien kanssa kamppailevat eivät ole yhtään huonompia tai vähempiarvoisia. Olisi tärkeää, että mielenterveyspalveluiden rooli painottuisi entistä enemmän päihdekuntoutuksessa. Apua tulisi aina saada yhdeltä luukulta ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka painopistettä siirretään perusterveydenhuoltoon, tulee turvata riittävät resurssit myös erikoissairaanhoitoon.

Mielenterveysongelmat koskettavat joka toista suomalaista jossakin vaiheessa elämää. ”Hän” voi olla meistä kuka tahansa. Onkin tärkeää muistaa, ettei olemassa ”heitä, joita mielenterveysasiat koskevat” vaan on vain ”me”. Meillä jokaisella on mieli ja meidän jokaisen mieli voi järkkyä olosuhteiden ollessa riittävän epäterveet tai kuormittavat. Mielenterveysongelmat eivät katso ikää, sukupuolta, koulutustasoa tai vuosituloja.

Panostukset mielenterveyteen ovat panostuksia elämään.

Tämä hallitus on kunnioitettavasti sitoutunut edistämään mielenterveyttä. Nyt otettavien askeleiden kohti parempia mielenterveyspalveluita tulee olla askeleita, joilla vastaamme kansalaispalautteen takana olevaan viestiin mielenterveyspalveluiden riittämättömyydestä.

Haluan vielä lopuksi muistuttaa, että tämä kansalaisaloite ja sen eteen töitä tehneet sekä sen allekirjoittaneet ihmiset ovat tehneet korvaamatonta työtä stigman, häpeän poistamiseksi mielenterveyden haasteiden suhteen. Tuota heidän aloittamaansa työtä meidän tulee jatkaa keskustelu ja päätös kerrallaan.