Herkkä aarre – Pohjois-Suomen ympäristökysymykset puhuttavat

Pohjoisen alueen luonto ja toisaalta ilmastoratkaisujen kannalta keskeiset luonnonvarat vaativat tasapainoilua luonnonsuojelun ja luonnonvarojen hyödyntämisen välillä. Biotalous tarvitsee puuta, ja akkumineraalien kysyntä on synnyttänyt kaivosbuumin. Pohjoisen luonnon monimuotoisuudella sekä saamelaisten oikeuksilla ja asukkaiden mahdollisuudella hyviin elinoloihin on kuitenkin mittaamaton arvo.

Suomen ympäristökeskuksen SYKEn tutkija ja Luonnonperintösäätiön suojelupäällikkö Ari-Pekka Auvinen teki mielenkiintoisen havainnon kevättalvella YK:n biodiversiteettisopimuksen valmistelukokouksessa Sveitsin Genevessä. 

”Yksi keskeinen muutos kansainvälisessä luontopolitiikassa on alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen nousu agendalle ja läpileikkaavasti vähän kaikkeen”, Auvinen kertoo. 

”Pohjoisten alueiden kehittäminen saamelaisten ohi on nyt täysin mennyttä maailmaa. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, joten Suomen, Ruotsin ja Norjan asema korostuu tässä erityisesti. Tämä on meille iso juttu.”

Auvinen korostaa, että nykyään puhutaan saamelaisten oikeudesta maahan.

”Metsähallitus meillä jo edelläkävijämäisesti soveltaa tällaisia ohjeita pohjoisten alueitten kansallispuistoihin, metsätalouteen ja esimerkiksi maankäyttökysymyksiin. Lapin liitto ei tee sitä, eikä maakuntakaavoituksessa ole päästy eteenpäin.” 

Kansainvälinen luontopaneeli IPBES totesi raportissaan, että alkuperäiskansojen hallinnassa olevilla alueilla luonnon monimuotoisuus vähenee selvästi hitaammin kuin muualla. Maapallon hyvin alhaisen ihmisvaikutuksen alueista 35 prosenttia on alkuperäiskansojen maita.

EU:n biodiversiteettistrategia edellyttää, että vanhat luonnontilaiset metsät tulee säästää. Niistä valtaosa sijaitsee juuri Lapissa. 

”Luonnonperintösäätiössä tämä on näkynyt ihan uudella tavalla. Meille on alettu tarjota suojeluun Ylä-Lapin ja Inarin metsiä, ja se jotain aivan uutta”, Auvinen kertoo.   

”Jopa seurakunnat ovat tarjonneet meille alueita ostettavaksi ja suojeltavaksi, mitä ei muualla Suomessa kyllä tapahdu.”

Suomen luontoa, ensisijaisesti uhanalaista metsää, lahjoitusvaroin suojelemaan pyrkivä säätiö teki hiljattain ensimmäisen hankinnan saamelaiselta suvulta.

”Saamelaiset eivät pidä tehometsätaloudesta. Poronhoidon ja metsätalouden ristiriita on suuri, ja se koskee luppolaitumia. Poroille tulee lumisina talvina puute ravinnosta, eikä hakkuuaukioilla tai nuorissa kasvatusmetsissä ole syötävää.” 

Luonnonperintösäätiössä saamelaisten perinnäiset oikeudet säilyvät. Eli metsiä ei saa kaataa, mutta saamelaisten ikiaikaiset nautintaoikeudet säilyvät. 

”Tukijärjestelmät eivät kuitenkaan saisi kannustaa porotaloutta metsiä uhkaavaan ylilaidunnukseen.”

Monimuotoisuus ei säily, jos sitä ei säilytetä. Hakkuut ja uusien puiden istutus muuttavat Suomen metsien rakennetta. Inarissa valtaosa metsistä on vielä luontaisesti syntyneitä. 

Metsien monimuotoisuuden mittaamiseen käytettävän kuolleen lahopuun määrän suhteen tilanne on ollut Etelä-Suomen talousmetsissä vaatimaton, mutta parantunut paljon. 

”Tahtotilan mukainen kehitys”, Auvinen toteaa. 

Pohjois-Suomen suojelualueilla ja talousmetsissä lahopuun määrä on viime aikoihin saakka laskenut. Luonnonvarakeskuksen uusin arvio onneksi on, että väheneminen olisi pysähtynyt.

Lahopuu on tärkeää metsän elämänkirjolle, sillä metsälajeistamme neljännes, noin 5 000 lajia, on riippuvaisia lahopuista. Tällaisia lajeja on lähes kaikissa eliöryhmissä.

Luonnonmetsissä on aina ollut runsaasti kuolleita puita, noin neljännes koko puustosta.

Myös ilmaston lämpeneminen muuttaa metsiä. 

”Selvää on, että Pohjois-Lapissa luonnon monimuotoisuuden suojelusta ei voi puhua ilman, että puhuu ilmastonmuutoksesta. Eikä voi puhua saamelaiskulttuurin säilymisestä ilman, että puhuu ilmastonmuutoksesta ja luonnon monimuotoisuudesta.”  

”Toiveena on, että saamelaiskäräjien johdolla syntyy saamelaisten kotiseutualueen yhdistetty ilmasto- ja luonto-ohjelma, jossa saamelaiset toimivat muulle maalle suunnannäyttäjän”, Auvinen sanoo.

Pohjoisen metsät ahdingossa 

Vihreä siirtymä sisältää ajatuksen, että sitä toteuttaessamme suojaamme luontoa ja myös luonnonvaroja. EU:nkin omaksuman Do no harm -periaatteen mukaisesti vihreä siirtymä ei saa aiheuttaa haittaa luonnolle.

”Kilpajuoksu on Pohjois-Suomessa kuitenkin vain lisääntynyt. En usko, että Suomessa on aitoa halua suojata Lapin herkkää arktista luontoa, ei sitä oikeasti tunneta”, Lapissa kasvanut, Kemistä kotoisin oleva kansanedustaja Jenni Pitko toteaa.  

”Kaivostoiminta ajaa saamelaiset yhä pienemmälle alueelle, ja enimmät luonnontilaiset metsät on jo hakattu. Jäljellä ovat vain suojelumetsät ja jonkin verran ikimetsiä ihan pohjoisessa. Länsi-Lapissa tilanne on hälyttävä metsäluonnon kannalta, ja Kemiin on tulossa uusi sellutehdas, joka tulee vaatimaan entistä enemmän kuitupuuta. Ihmisille on ehkä yllätys, miten paljon Lapissa on yksipuolista talousmetsää.”

Pitkon mielestä olisi selkeä ja yksinkertainen ratkaisu tehdä aluerajauksia niin, että ikimetsät ja luonnonsuojelualueet suojeltaisiin. 

”Natiivit metsät, aito luonnontilainen ikimetsä – olen tietääkseni vain kerran käynyt sellaisessa. Miten isoja puita siellä oli! En ollut ikinä nähnyt niin vanhaa puuta, että niska väsyi latvaa tuijotellessa. Olin hämmentynyt, sillä en edes tiennyt, että puut kasvavat niin isoiksi pohjoisessa, vaikka olen siellä koko elämäni asunut ja metsissä liikkunut.”

Pitkon mukaan olisi myös syytä perata metsäteollisuuden yritystuet.

”Tehtäisiin vain korkean jalostusasteen tuotoksia eikä lähetettäisi maailmalle sellua sellaisenaan. Se mahdollistaisi saman työllisyyden pienemmällä määrällä puuta.” 

Kestävää kaivostoimintaa etsimässä

Suurin osa Suomen kaivoksista ja kaivosvarauksista sijaitsee Pohjois-Suomen kolmen maakunnan, Kainuun, Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan, alueella. Tukesin mukaan malminetsintälupahakemusten määrä lähes kaksinkertaistui viime vuonna.

”Vihreä siirtymä herättää ilman muuta kiihtyvää kiinnostusta luonnonvaroihin, ja akkumineraaliresursseja on pohjoisessa maaperässä”, Jenni Pitko toteaa. 

”En vastusta kaivostoimintaa sinänsä, mutta luonnonvaroja ei voida riistää kestävän tulevaisuuden kustannuksella. Eikä saamelasten kotiseutualueelle myöskään saisi tulla kaivoksia ilman saamelaisten hyväksyntää.”

Akkujen valmistamisessa tarvittavia kobolttia, litiumia, nikkeliä, mangaania ja grafiittia voidaan saada käyttöön kahdella tavalla: hyödyntämällä kallioperän mineraaleja ja kierrättämällä.

”Nyt pitäisi sanoa suoraan, että resurssien käyttöä pitää vähentää. Koko kiertotalousajattelu lähtee siitä, että käytettäisiin vain niitä luonnonvaroja, jotka ovat nyt jo käytössä. Akkuteknologia voi tulevaisuudessa käyttää uusiutuvia aineita. Esimerkiksi sellun valmistusjäämistä voi tehdä akkuja.” 

Pitkon mielestä Suomen pitäisi tehdä rohkeita poisvalintoja.

”Voimme halutessamme tehdä isoja päätöksiä ja olla akkuteknologian kehityksen eettisin maa maailmassa.”

”Kaivoslakiuudistus ei ole vastannut haasteisiin, joita sille esitettiin, eli ei ole haluttu tehdä lainsäädäntöä, joka aidosti suojaisi luontoa. Olisi todella tervetullutta, jos meillä olisi lainsäädäntö, johon voisi luottaa. Tällä hetkellä minulla ei ole sitä luottoa.” 

Ei kaivoksia ilman kansalaisaktivismia

Kaivostoiminnan lisääntyminen luo painetta luontoa, lajeja, vesistöjä ja esimerkiksi retkeilyä kohtaan. Ympäristölupausten täyttäminen ei aina suju kuten pitäisi. 

 Tästä hyvänä esimerkkinä on Hannukainen Mining, joka hakee lupaa Kolarissa sijaitsevan vanhan kaivoksen avaamiseen. Moni on ollut huolissaan hankkeen vesistövaikutuksista, sillä alue sijaitsee lähellä Yllästä, joka on eräs Suomen merkittävimmistä tunturimatkailukohteista. Se sijaitsee myös Tornionjokeen laskevan Äkäsjoen valuma-alueella. 

Kaivoshanketta alkoi vastustaa muun muassa alueella asuva, pitkän uran vesianalyysien parissa tehnyt kemisti, diplomi-insinööri Leif Ramm-Schmidt. Suomen eturivin kaivosasiantuntijalta, Aalto-yliopiston mineraalitekniikan emeritusprofessori Kari Heiskaselta, pyydettiin lausunto lupahakemuksesta. 

Heiskasen vuonna 2018 laatima 18-sivuinen perinpohjainen lausunto kaivoksen ympäristölupahakemuksen puutteista on suorastaan hiuksia nostattava kuvaus luonnonsuojelijan painajaisista. 

Toteutuessaan kaivos olisi Suomen mittakaavassa suuri hanke, jossa tultaisiin käsittelemään suuria louhemääriä: lähes 60 kertaa enemmän kuin alueella aikaisemmin harjoitetussa toiminnassa, professori Heiskanen toteaa lausunnossa. 

Lausunnossa sanotaan myös muun muassa, että ”hakemus lisäyksineen on ympäristöriskien osalta edelleen niin vajavainen, että mahdollisia ympäristölle aiheutuvia riskejä ei voida arvioida yhtiön antamien tietojen avulla”. Ja: ”Arktisten olojen erityispiirteet on sivuutettu täydennetyssäkin hakemuksessa kokonaan. Niillä on merkittävä ympäristöriskejä lisäävä vaikutus ja arktisella luonnolla puolestaan huonompi ongelmien puskurointikyky.”

Kaivosyhtiö vetikin lupahakemuksensa pois puutteiden vuoksi ja jätti uuden ympäristölupahakemuksen Pohjois-Suomen aluehallintovirastoon vuoden 2021 lopulla. Sitä ei ole vielä käsitelty. 

Liikenne vaatii pohdintaa

 Lapissa välimatkat ovat pitkiä, ja liikenne on ilman muuta ympäristökysymys. Kun Pohjois-Lapin maakuntakaava viime keväänä palautettiin uuteen valmisteluun, valtuusto tyrmäsi kiistellyn Jäämeren ratahankkeen kokonaan. Sen pelättiin muun muassa haittaavan saamelaisten kulttuuria ja poronhoitoa. 

Liikenteessä tarvitaan Jenni Pitkon mukaan pohjoisessa uutta ajattelua.

”Raiteet on paras mahdollinen liikenteen muoto, mutta kattavaa raideverkkoa ei voida merkittäville luontoalueille rakentaa”, hän toteaa. 

Olemassa olevia yhteyksiä voidaan sähköistää. Tänä vuonna sähköistetään Haaparanta–Tornio-rataosuus, joka avaa Lapin kautta maayhteyden Suomesta Ruotsiin. 

”Liikenteessä tarvittaisiin lisäksi monenlaisia viherrytettyjä ratkaisuja: sähkörekkoja, kaasurekkoja… Suomi voisi olla tässä etujoukoissa.” 

Pitkon mielestä pohjoisessa, pitkien välimatkojen alueella, sähkölataus on itse asiassa paljon kätevämpi henkilöliikenteessä kuin harvaan sijaitsevat bensa-asemat. Biokaasuverkostoista puhumattakaan. Sähköauton hankinnalle tulisi kehitellä sellaisia kannusteita, että myös pienituloisten olisi mahdollista selättää kallis alkuinvestointi.

Toisaalta edelleen tarvitaan ymmärrystä myös sille, että vielä pitkään rahti liikkuu kumipyörillä ja dieselin voimalla – ei siitä kokonaan eroon päästä. 

Ilmastonmuutos ja kaivosvedet uhkaavat kaloja

”Lappi on aarre, jota tulee kehittää luonto edellä”, sanoo Ari Savikko, Luonnonvarakeskuksen kalastusmestari ja Suomen ainoan kalakirjaston perustaja, joka on ollut mukana monissa uhanalaisten kalalajien pelastusprojekteissa.  

”Näitä uhanalaisia lajeja on viljelyn avulla pidetty meidän lajistossamme. Esimerkiksi Saimaan nieriä ja järvilohi olisivat kuolleet sukupuuttoon, jos ihminen ei olisi puuttunut tilanteeseen.” 

Savikko kertoo itse tuntevansa parhaiten Ylä-Lapin. Hän on ollut mukana kalaprojekteissa Länsi-Lapissa Tornionjoella ja idässä Inarissa sekä lohitutkimuksen parissa Näätämöjoella ja Tenolla.

”Kala-asioissa huonot asiat tapahtuvat aina nopeasti, ja hyvissä menee pitkään. Jos me saamme pilattua jotakin, sen elvyttäminen kestää. Puhutaan sukupolvista, aikajänne on siis pitkä.” 

Savikko korostaa, että lajien suojelussa päätöksenteon pitäisi olla johdonmukaista toimintaa, ei poukkoilua. Päätöksiä tehdessä pitäisi pystyä ymmärtämään, että tulokset näkyvät yleensä vasta vuosikymmenien päästä. 

”Isoimmat vaelluskalojen murhat on tietysti tehty jo silloin, kun voimalaitokset ja padot rakennettiin. Nykyään ei vesirakennusta Suomessa kauheasti tehdä. Ukrainan sota tuo muutoksia, kun pohditaan energiaratkaisuja uusiksi. Eipä taida tietää hyvää vesiluonnolle.” 

Ilmaston lämpeneminen on toinen iso uhka. Sen myötä tietyt pohjoisen kalalajit tulevat häviämään. Se on evoluution myötä vääjäämätöntä, mutta nyt ympäristön tilan muutos on niin nopeaa, että lajit eivät pysy mukana.

Saman kalalajin sisällä on eri tavoin muutosta kestäviä kantoja. Jos muutos olisi hitaampi, jotkut kannat ehtisivät sopeutua. 

”Nieriän raja nousee, ja osa nieriävesistöistä häviää. Taimen, harjus ja etelämpänä made tulevat kärsimään. Madekantojen pieneneminen näkyy jo.”  

Aina, kun on häviäjiä, on tietysti myös voittajia, kuten ahven ja hauki, jonka kannat voimistuvat niin, että se vaikuttaa kohta ekosysteemeihin. Inarinjärvessä on haukea jo niin paljon, että pitää alkaa seurata, mitä se tekee muille kalakannoille. Myös särkikalakannat hyötyvät vesien lämpenemisestä.

Pohjois-Suomessa on peräkkäisinä vuosina mitattu hurjia lämpölukemia. Vuosi 2019 oli pahin: Käsivarressa yli 22 astetta. Yli kolmeenkymmeneen vuoteen kolmas kerta, kun meni yli 20 asteen. 

”Jos vuodessa on 340 ihanteellista päivää, 20 huonoa päivää riittää kuitenkin tappamaan nieriää”, Savikko huokaa.  

”Ja kaivoshankkeet ovat aina vesistön uhka.”

Kaivosten perustajien ja päättäjien pitäisi Savikon mukaan pystyä arvottamaan kaivoksen koko elinkaari, noin 30 vuotta, eikä tavoitella nopeita voittoja. Hän muistuttaa, että kalojen elinkaari on useita satoja vuosia.

”Talvivaara pilasi lähijärvensä, nyt Tornionjoenkaloja uhkaavat Äkäsjoen kautta Hannukainen Miningin purkuvedet. Tornionjoki on yksi parhaista meritaimenjoista. Mahtavatko he saada päästöjä niin idioottivarmasti hallintaan, kun sadannatkin kasvavat? Voi tulla hallitsemattomia tilanteita.”

Suomessa asenneilmapiiri kalojen suojelua kohtaan on Savikon mukaan onneksi muuttunut. Samoin on merkittävästi muuttunut kalateiden aukaisemista koskeva poliittinen tahtotila.  

”Hienoa, että hallitus käynnisti ohjelman vaelluskalakantojen elvyttämiseksi. Voimakkaasti pilattujen virtavesien elpyminen on sukupolvien mittainen tehtävä. Pitää olla malttia ja aikaa.” 

Kalastus ei Savikon mielestä ole Suomessa harrastuksenakaan hävinnyt, vaikka kaupungistuminen on muuttanut suhdettamme luontoon.

”Ennen kalatietous kulki sukupolvelta toiselle. Enää ei ole selvää, että joku opastaa kalastamaan. Kalalajibongaus on kuitenkin uusi hauska ilmiö, hieno tapa tutustua vesiluontoon. Varsinkin etelässä siihen on hyvät mahdollisuudet, kun lajeja on enemmän.”

Matkailu on tärkeä elinkeino 

 Luonto on merkittävä vetonaula ja resurssi kaikille kolmelle Suomen pohjoisimmalle kunnalle. Matkailualan huolenaiheita ovat kuitenkin ilmaston lämpeneminen ja teollistumisen aiheuttamat maankäytön paineet. Miten turvataan herkkä tunturiluonto yrityselämän paineissa? 

Kalastusmatkailu on Savikon mielestä tulevaisuuden juttu.

”Tänne halutaan tulla. Suomi ei ole ainoa maa, jossa vedet lämpiävät, ja etelämpänä lohikalojen elintila käy entistä ahtaammaksi. Esimerkiksi Keski-Euroopassa on paljon aktiivikalastajia, jotka maksavat pääsystä pohjoiseen.” 

Nyt lisääntyvät ahven ja hauki ovat Keski-Euroopassa haluttuja saaliskaloja. Niitä pitäisi Savikon mielestä osata markkinoida paremmin ja yhteistyönä kaikkien kalastusmatkailuyrittäjien kanssa.  

”Hankalaa kuitenkin on, jos koko kalastusmatkailu rakennetaan vain lohen varaan, koska se liikuttaa isoa rahaa.”

Savikko ei näe matkailua uhkana luonnolle, jos se on oikein toteutettua.

”Täytyyhän täällä elää jollain. Vain hallitsematon massaturismi on uhka Lapin luonnolle.”

Samoin ajattelee koiravaljakko-opas Johanna Lapinoja Harrinivan Lomakeskuksesta Muoniosta.

”Matkailusuosion kasvaessa yhdeksi ongelmaksi on noussut luonnon roskaantuminen. Suurin osa matkailijoista on kuitenkin vastuuntuntoisia. He ymmärtävät, että luonto ei säily, jos sitä tuhotaan.”

Myös kulkeminen tunturiylängöillä on Lapinojan mukaan haaste, joka koskee niin matkailijoita kuin matkailuyrityksiä. Lapissa on herkkiä alueita, joille ei hänen mielestään turisteja pitäisi viedä ollenkaan. 

Luonnossa kulkemisesta luontomatkailussa kuitenkin on kyse. Husky- ja moottorikelkkasafareja järjestävän Harrinivan toiminta on pyritty järjestämään mahdollisimman vastuulliseksi. 

”Meillä on vain tietyt reitit, joita kelkoilla ja koirilla ajetaan, eli ei pusketa läpi mistä vain.”

Ilmaston lämpeneminen on pohjoisen matkailulle paha uhka. Useimmat matkailijat tulevat talven ja lumen vuoksi. Harrinivankin safaritoiminta keskittyy pelkästään talvikauteen. Kesä on lähinnä koirien lepotauko ja kelkkojen huoltoaikaa.

”Toiveissa on, että meillä säilyisivät talvet ja neljä vuodenaikaa.”

Matkailulle hyvinvoiva luonto on elinehto.

”Nykyään onneksi ymmärretään, että puhdas luonto ja ilma ovat arvostettavia asioita.”

Johanna Lapinojan terveiset teollisille toimijoille ovat selkeät.

”Näpit eroon suojelualueista! Ei ole oikein, että mennään raha edellä, tuhlataan, pilataan luonto ja samalla luontoystävälliset elinkeinot.” 

Lapinoja korostaa saamelaisten kuuntelemisen ja huomioimisen tärkeyttä kaikissa ratkaisuissa. 

”Heillä on juuret täällä. Porot ja alkuperäiskansat olivat täällä ennen meitä. Emme me voi tulla huseeraamaan tänne, miten sattuu.”

Meillä on Lapinojan mukaan paljon opittavaa saamelaisilta. 

”He tietävät, että jos vesistöt tuhoutuvat ja eläimiä kuolee sukupuuttoon, kaikki perinteiset elinkeinot, kuten kalastus, metsästys ja marjastus, häviävät. Saamelaisten kanssa toimimalla voimme syventää omaa osaamistamme luonnon kanssa sopusoinnussa elämisessä.” 

Teksti: Eeva Pitkälä
Kuvat: Jari Kokkonen / Vastavalo, Harriniva Hotels & Safaris, iStock