Kehitysyhteistyöstä leikkaaminen on virhe, jonka vaikutukset näkyvät ihmisten elämässä

Lukutaito. Puhdas vesi. Ehkäisy. Kouluruoka. Vammaisten lasten pääsy kouluun. Pienviljelijöiden varautuminen sään ääri-ilmiöihin. Silpomisen ja lapsiavioliittojen vähentäminen. Pakolaisten työllistyminen. Tässä on vain muutama esimerkki asioista, joita Suomen kehitysyhteistyövaroilla on viime vuosien aikana edistetty. Suomalaisille itsestäänselvyyksiä, mutta kumppanimaissa elämän mullistavia asioita.

Elämme globaalin yhteistyön näkökulmasta synkkää aikaa: globaalisti virallisen kehitysyhteistyörahoituksen määrä putosi viime vuonna yli 23 % edelliseen vuoteen verrattuna. Tuoreiden raporttien mukaan 64 miljoonaa ihmistä enemmän jäi viime vuonna leikkausten vuoksi ilman tarvitsemaansa apua, ja maltillisten ennusteiden mukaan ylimääräiset 9,4 miljoonaa ihmistä, joista 2,5 miljoonaa on alle 5-vuotiaita lapsia, tulee menettämään henkensä leikkausten vuoksi. Nämä inhimilliset tragediat olisivat estettävissä, mutta maailma on päättänyt kääntää apua tarvitseville selkänsä.

Suurin tuen leikkaaja on presidentti Trumpin johdolla Yhdysvallat, mutta se ei ole ainoa: Saksa, Iso-Britannia, Japani ja Ranska ovat myös tehneet merkittäviä leikkauksia. Myös Suomi on tällä hallituskaudella kunnostautunut tässä vastuun pakoilussa: kehitysyhteistyöstä on leikattu laskutavasta riippuen noin 20–30 %, eli yhteensä yli 1,3 miljardia euroa. 

On tärkeää ymmärtää, että kehitysyhteistyöleikkaukset eivät ole vain numeroita budjettikirjassa. Kyse on tuhansien ihmisten elinmahdollisuuksista, elämänlaadusta  ja monesti myös ihmiselämästä. Kyse on epätasa-arvoisten rakenteiden muuttamisesta ja mahdollisuudesta tukea demokraattisten yhteiskuntien rakentumista ja tasa-arvokehitystä maailmassa, jossa näitä molempia haastetaan kovasti.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio sanoi hiljattain mielipidekirjoituksessaan Turun Sanomissa, että ”aika on ajanut perinteisen kehitysavun ohi”, kertoen myös, että ”Suomen kehitysyhteistyössä lähtökohdaksi on otettu Suomen oma taloudellinen etu”. Lausahdus osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä kehitysyhteistyön luonteesta: ulkoministeriön oman määritelmän mukaan Suomen kehitysyhteistyöllä pyritään pitkän aikavälin vaikutuksiin esimerkiksi toimivan demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja elinvoimaisen kansalaisyhteiskunnan saavuttamiseksi. 

On totta kai kannatettavaa, että Suomi vahvistaa kauppasuhteitaan perinteisiä kauppakumppanuuksia laajemmalle, mutta on aivan liian yksinkertaistavaa ajatella, että kauppasuhteet voisivat korvata kehitysyhteistyön. Monet hauraat valtiot eivät ole tilanteessa, jossa ne voisivat vain kauppapolitiikkaan keskittymällä vahvistaa myös yhteiskunnan hauraimpien asemaa. Ne tarvitsevat tukea yhteiskunnan rakentamiseen, köyhyyden ja nälän poistamiseen, terveydenhuollon mahdollistamiseen ja koulutuksen rakentamiseen. Kehitysyhteistyön ensisijaisena perusteena tuleekin yhä olla avun todellinen tarve ja globaalien haasteiden ratkominen yhdessä.

Kehityspolitiikalla rakennetaan myös yhteistä vakautta. Konfliktit, tarttuvat taudit, luontokato tai ilmastonmuutos eivät välitä valtiorajoista. Meillä on globaali vastuu tämän yhteisen maapallomme ja sen ihmisten pärjäämisestä; eikä tule unohtaa, että vaikkemme ole olleet kolonialistisen ajan emämaa, myös Suomi on hyötynyt maailman epätasa-arvoisista rakenteista.

Viime vuosina yhä suurempi osuus Suomen tuesta on ohjautunut Ukrainaan. Yhtälö on hankala, kun tukea kokonaisuudessaan leikataan ja samaan aikaan Ukrainan tukea on haluttu lisätä. Suomi on sitoutunut Ukrainan tuen jatkoon, mutta se ei saa olla näin mittavasti pois muilta apua tarvitsevilta. Esimerkiksi humanitaarista apua pitää pystyä tarjoamaan siellä, missä apua eniten tarvitaan. Luonnonkatastrofit ja kriisit romuttavat elinoloja kiihtyvää tahtia ympäri maailmaa.

Suomen viimeisimmät kehityspoliittiset linjaukset ovatkin surullista seurattavaa. Suomi on unohtanut pitkän historiansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolustajana ja hypännyt ensisijaisesti omia etuja ajavien kelkkaan. Maine luotettavana kumppanina ja vastuullisena toimijana on pitkäjänteisellä työllä  ansaittu, mutta nopeasti menetetty. 

Olkoon tämä myös muistutus hallitukselle YK:n korkean tason viikon jälkeenkin: jos pidämme yllä kaksoistandardeja kriisien tullen tai autamme vain heitä, joista meille on hyötyä, menetämme paitsi mahdollisuuden puolustaa arvojamme, myös uskottavuuttamme kansainvälisellä kentällä.

Roolimme on erityisen tärkeä nyt, kun kansainvälinen yhteistyö on ennennäkemättömän paineen alla. Monenvälistä yhteistyötä, YK:n roolia ja kansainvälisen oikeuden pitävyyttä kyseenalaistetaan usealta taholta: enää ei ole kyse vain Israelin ja Venäjän kaltaisten valtioiden häikäilettömästä toiminnasta, vaan viimeksi viime viikolla presidentti Trump kehotti valtioita jättämään Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n, jota hän uhkasi myös uusilla pakotteilla. Kansainvälinen oikeus ja monenvälinen yhteistyö ovat kuitenkin Suomen kaltaisen pienen valtion henkivakuutus, ja kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän säilyttäminen ja vahvistaminen on maailmanlaajuisen hyvinvoinnin rakennusalusta. Tästä kestävän kehityksen yhteiset Agenda 2030 -tavoitteet ovat hyvä esimerkki, kuten myös Pariisin ilmastosopimus tai vaikka tuoreempi merten suojelusopimus.

YK-järjestöt tekevät työtä, jota yksikään valtio ei pysty yksin tekemään. Ne suojelevat myös heitä, joilla ei ole muita suojelijoita. Yksi esimerkki tästä työstä on naisten ja tyttöjen seksuaalioikeuksien ja lisääntymisterveyden vahvistaminen. Tämä työ ja sen rahoitus ovat riskissä heiketä merkittävästi, kun YK-järjestöjen UNFPA:n ja UN Womenin yhdistymistä suunnitellaan mm. säästöjen aikaansaamiseksi. Suomen soisi vahvana tasa-arvomaana puolustavan molempien järjestöjen työtä aktiivisesti. YK, kansainvälinen järjestelmä ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys tarvitsevat vankkumattomia puolustajia juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Puolustukseen on panostettava, mutta turvallisuus ei synny vain asehankinnoin: turvallisuutta rakennetaan myös konflikteja ehkäisemällä ja rauhanvälityksellä. Silti hallitus leikkaa myös tästä työstä. Tänä vuonna kriisinhallinnan määrärahoja leikataan yli 13 miljoonaa euroa, ja rauhanvälityksestä leikataan 700 000 euroa. Leikkaukset heikentävät entisestään mahdollisuuksia ehkäistä konflikteja ja säilyttää haurasta tasapainoa siellä, missä se on saavutettu. Leikkaukset tarkoittavat, että kriisialueille lähtee vähemmän suomalaisia osaajia, kuten poliiseja tai ihmisoikeusasiantuntijoita. Suomen roolia rauhanrakentajana pienennetään juuri silloin, kun maailmassa on käynnissä enemmän konflikteja kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Diplomatia, kriisinhallinta ja kehitysyhteistyö ovat Suomen ulkopolitiikan työkaluja.

Jos haluamme, että lukutaidon, puhtaan veden ja kouluunpääsyn kaltaiset asiat kuuluvat kaikille, jos todella haluamme rakentaa kestävää rauhaa, on Suomenkin kurssia käännettävä. Tämä aika tarvitsee enemmän sydäntä ja vastuunkantoa.