Vihreä terveyspolitiikka

Vihreän liiton terveyspoliittinen ohjelma

Hyväksytty Vihreän liiton valtuuskunnassa 19.9.1998.

Sisällys

  1. Johdanto
  2. Nykyjärjestelmän kritiikki
  3. Terveydenhuolto on ihmistä varten
  4. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen
  5. Terveyttä edistävät ympäristöt
  6. Tekniikan nopea kehittyminen
  7. Asiakastietojen käsittely terveydenhuollossa
  8. Terveydenhuollon rahoitus
  9. Terveydenhuollon priorisoinnista
  10. Väestövastuu
  11. Uuteen terveyspolitiikkaan

 

1. Johdanto

Tämä on Vihreän liiton ensimmäinen terveyspoliittinen ohjelma. Se on tehty suuntaa antavaksi terveyspolitiikasta johon tulisi pyrkiä. Vihreässä terveyspolitiikassa korostamme yhtäläisen ihmisarvon periaatetta, jokaisen ihmisen oikeutta ja vastuuta osallistua päätöksentekoon omassa hoidossaan, sekä tilanteen mukaista vastuuta omasta elämästään. Käytännön toimintaa ohjaavina eettisinä arvoina tulee olla kärsimyksen lievittäminen ja oikeus hyvään kohteluun. Terveyspolitiikan tavoitteena on sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ihmisten tarpeiden mukainen resurssien jako. Terveyden tasa-arvon toteuttamiseen tarvitaan yleisiä yhteiskuntapoliittisia keinoja. Köyhyys ja kouluttamattomuus lisäävät sairastamisen riskiä ja toisaalta riittävä toimeentulo ja hyvä koulutustaso liittyvät hyvään terveyteen. Aatteellista pohjaa vihreiden terveyspolitiikalle löytyy myös vammaisliikkeistä. Terveellinen ja terveyttä ylläpitävä ympäristö on vihreän terveyspolitiikan tärkeä tavoite.

Hoidolla tässä tarkoitetaan sairauden hoitamista parhaan mahdollisen iän mukaisen toimintakyvyn saavuttamiseksi, kuntoutus käsitetään hoidon yhdeksi osaksi.

Vihreässä terveyspolitiikassa korostamme yhtäläisen ihmisarvon periaatetta ja mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon omassa hoidossaan, sekä tilanteen mukaista vastuuta omasta elämästään.

 

2. Nykyjärjestelmän kritiikki

Pelkästään terveydenhuollon osuus kansallisista menoistamme on varsin merkittävä - n. 50 miljardia markkaa vuositasolla ja bruttokansantuotteesta terveydenhuoltomenot veivät vuonna 1996 noin 7,7 prosenttia. Kuntien käyttötalousmenoista terveydenhuollon menot kuluttavat noin 35 %. Valtakunnan tasolla lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon menoja lisäävät KELA:n kulut sekä työkyvyttömyyseläkkeiden aiheuttamat menot.

Terveydenhuollon kustannukset ovat paisuneet erikoissairaanhoidon lisääntyneiden menojen vuoksi. Hoidon painopiste on liiaksi korjaavassa hoidossa. Ennaltaehkäisy on inhimillisesti ja taloudellisesti vaikuttavampi tapa toteuttaa terveyspolitiikkaa. Kuntalaisten terveyteen vaikuttavia päätöksiä tehdään runsaasti muualla kuin sosiaali- ja terveydenhuollon päätösten yhteydessä. Siksi kaikkiin päätöksiin olisi liitettävä terveysvaikutusten arviointi.

Laitoshoitoa on kyetty vähentämään, mutta avohoidon kehittäminen on laiminlyöty. Järjestelmän pirstoutuneisuuden vuoksi asiakkaan on vaikea luoda pysyvää hoitosuhdetta ja löytää henkilöä, joka vastaa hänen hoitonsa jatkuvuudesta. Osasyynä tähän on ihmisen pitäminen mekaanisena toimijana. Toisaalta nykyinen terveydenhuolto keskittyy liiaksi yksilöihin kohdistuviin toimenpiteisiin ja jättää huomioimatta asiakkaan sosiaalisen verkoston. Oireenmukaisen hoidon lisäksi olisi puututtava myös sairauden syihin.

Nykyinen julkiseen rahoitukseen perustuva terveydenhuoltojärjestelmämme on hyvä, mutta kansantaloutemme tämänhetkiseen tilaan nähden liian kallis. Ongelmallista nykyjärjestelmässä on kasvava kustannuspaine, vaikeus turvata hyväksyttävä laatu ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden huono toteutuminen. Käytetyt resurssit eivät ole suhteessa saavutettuihin hyötyihin eikä tehokkuutta tai laatua kyetä riittävästi mittaamaan.

Monissa terveydenhuollon yksiköissä tehdyt säästöt ja lisääntynyt työmäärä on jo saanut aikaan lieveilmiöitä. Vaarana on henkilökunnan väsyminen ja työtehon menettäminen. On erheellisesti sorruttu kuvittelemaan, että jatkuvat henkilöstön supistukset tai säästöihin vedoten toteutetut lyhytaikaiset työsuhteet ja vaihtuva henkilöstö eivät vaikuttaisi hoidon laatuun. Lisäksi henkilöstökoulutuksesta säästäminen vaarantaa hoidon hyvän tason. Perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen säästöt ovat osaltaan johtaneet erikoissairaanhoidon kustannusten nousuun.

Psykiatrisesta hoidosta on leikattu resursseja suhteellisesti enemmän kuin muusta terveydenhuollosta. On näyttöä siitä, että lasten psykiatrisesta hoidosta on nykyisin leikattu liikaa. Työkyvyttömyyseläkkeistä 33 % perustuu psyykkisiin ongelmiin. Monet ajautuvat eläkkeelle, koska eivät saa riittävää apua kohtaamiinsa tilapäisiin kriiseihin. Joka kolmannella perusterveydenhuollon asiakkaalla on todettu olevan myös psyyken ongelma, mutta niitä ei kuitenkaan kyetä tunnistamaan ajan, koulutuksen, taitojen puuttuessa tai asenteiden ollessa väärät. Yksityinen perhe- ja pariterapia tulisi saattaa KELA:n korvausten piiriin.

Terveydenhuollon organisaatiot taistelevat keskenään potilaista ja omasta olemassaolostaan. Yhteistyö laitosten välillä ei siksi suju. Se saattaa vaarantaa potilasturvallisuudenkin, kun lähettämistä toiseen sairaalaan lykätään liian kauan. Välttämättömiä ylläpitoremontteja lykätään epätietoisuuden vuoksi. Odottaminen aiheuttaa lisäkustannuksia ja sekä henkilökunnalle että potilaille turhia hankaluuksia ja terveysriskejä. Suunnittelun lähtökohtana on oltava potilaan hoidon tarve.

 

3. Terveydenhuolto on ihmistä varten

Käsitys terveydenhuollon asiakkaan asemasta vaikuttaa voimakkaasti terveydenhuollossa tehtäviin päätöksiin. Terveydenhuollon organisaatioiden perinteisesti holhoavaa asennetta tulisi kehittää moniarvoiseen ja ihmiskeskeiseen suuntaan.

Vihreässä terveyspolitiikassa korostetaan potilaan aktiivista roolia omassa asiassaan. Kyetäkseen tekemään itseään koskevat päätökset oman arvomaailmansa ja elämäntarinansa mukaisesti on asiakkaalla oltava riittävästi tietoa eri valinnanmahdollisuuksista ja niiden seurauksista. Varsinkin pitkäaikaissairailla saattaa olla paremmat tiedot oman sairautensa hoitomenetelmistä kuin hoitavalla henkilöstöllä. Kysymys on valinnanvapaudesta sekä uskosta yksilön kykyyn päättää omasta hoidostaan ja ottaa siitä vastuu, esim. hoitotestamenttia on kunnioitettava. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista on moderni ja ainutlaatuinen maailmassa.

Potilaalla tulee olla mahdollisuus valita myös täydentävä hoitomuoto perinteisten hoitomuotojen ohella. Kaikkien hoitokäytäntöjen tulisi kuitenkin olla turvallisia ja vaikuttavia sekä perustua kunnolla tutkittuun tietoon. Hoitojen vaikuttavuustutkimusta on syytä tukea. Koulutettujen terveydenhuollon ammattilaisten antamien uusien hoitomuotojen tulisi olla samalla viivalla perinteisen lääketieteen rinnalla. Hoitovahinkojen korvauskäytännön tulisi näissä tapauksissa rinnastua lääkärin määräämiin hoitoihin.Niidenkin potilaiden tulisi saada hoitoa, jotka uskaltavat esittää epäilyjä valitun hoidon suhteen.

Terveydenhuoltohenkilöstöltä puuttuu perinne arvioida kriittisesti omaa työtään. Potilaan yksilöllisyyden ymmärtäminen vaatii terveydenhuoltohenkilökunnalta asenteiden ja ajattelutavan muutoksia. Yksilölliseen hoitoon pyrkiminen vaatii myös terveydenhuolto-organisaatiolta muuttumista. Työntekijöille on annettava paremmat mahdollisuudet vaikuttaa työhönsä, jotta he selviytyvät yksilöllisen hoidon vaatimuksista.

Terveydenhuollossa on kunnioitettava potilaan itsemääräämisoikeutta.

Ketään ei saa jättää heitteille sen vuoksi, että hän ei kykene hoitamaan itseään.

 

4. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen

Työelämän muutokset ja suuri työttömyys ovat johtaneet toimeentuloerojen kasvuun ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden tiedetään olevan terveydellinen riski, alhainen koulutustaso liitettynä pieniin tuloihin lisää sairastumisen mahdollisuutta. Hoitokäytäntöjä tulee muuttaa siten, että riskipotilaat huomioidaan paremmin. Asuinalueille jalkautuva henkilöstö voisi olla osa uusia hoitokäytäntöjä.

Asiakasmaksut lisäävät osaltaan epätasa-arvoa. Varsinkaan vähävaraiset pitkäaikaissairaat eivät pysty käyttämään palveluita tarpeidensa mukaisesti sekä kohonneiden käynti- ja hoitopäivämaksujen että lääkekustannusten vuoksi.

Asiakasmaksuilla ei saa vähentää tasa-arvoa.

Sosiaalisen tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi ja terveyden lisäämiseksi on pyrittävä köyhyyden poistamiseen.

 

5. Terveyttä edistävät ympäristöt

Ympäristö laajasti ymmärrettynä, sekä luonnonympäristönä, rakennettuna ympäristönä että sosiaalisena ympäristönä, voi olla joko terveyttä edistävä tai sitä heikentävä. Sosiaalinen verkosto on erittäin merkityksellinen ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta.

Yhdyskuntasuunnittelua tulee toteuttaa siten, että se tarjoaa puhdasta luontoa ja virkistysalueita kaikille kuntalaisille helposti saavutettavalla etäisyydellä, mieluiten asuinympäristössä. Taajaman yhdyskuntarakennetta on suunniteltava siten, että palveluympäristö: päiväkodit, koulut ja liikenneyhteydet suunnitellaan rinta rinnan rakentamisen kanssa. Vain siten voidaan luoda ihmisen mittakaavan mukaisia asuinalueita. Haja-asutusalueilla palvelut on pyrittävä järjestämään niin, että ilman omaa autoa pystyy tulemaan toimeen.

70-ja 80 luvulla luotuja lähiöitä tulee sekä peruskorjata että hoitaa yhteisöllisesti niissä todettuja sosiaalisia ongelmia. Kaupunkeja ja taajamia tulee kaavoituksellisin keinoin tiivistää ja täydennysrakentaa. Uusien loppujen lopuksi kalliiksi tulevien lähiöiden rakentamista tulee hillitä. Kaupunkien vuokra-asuntoja tulee hajasijoittaa ympäri kaupunkia sosiaalisten ongelmien estämiseksi. Suunnittelussa on tärkeä ottaa huomioon alueiden mielekäs jäsentyminen.

Puhdas sisäilma on turvattava rakentamisessa ja peruskorjauksessa. Kosteusvaurioiden ja muiden asumisterveyteen vaikuttavien rakennusvirheiden syntyminen estetään valvontaa tehostamalla sekä koulutusta ja tiedotusta lisäämällä.

Kunnolliset kevyen liikenteen väylät ovat edellytys järkevälle hyötyliikunnalle. Yhdyskunta on rakennettava kevyen liikenteen ehdoilla. Jalkaisin ja pyörällä kulkemista on pyrittävä helpottamaan. Autoilua ei tule helpottaa kevyen liikenteen reittien kustannuksella. Yhteiskunnan kehittäminen hyötyliikuntaa kannustavaksi on vihreän liikkeen suuri terveyspoliittinen tavoite.

Asuinalueiden ikärakenteen olisi hyvä olla heterogeeninen, jotta jokaiselle löytyisi oman ikäistä seuraa, mutta myös tarvittaessa olisi eri ikäistä seuraa. Asuinalueesta huolehtiminen vaatii myös jatkuvaa työtä ja tähän tarvitaan eri ikäisiä ihmisiä. Hyvä suhde asuinympäristöön lisää rakenteista huolehtimista ja turvallisuutta. Kuntalaisten osallistuminen suunnitteluun jo heti alusta lähtien on yksi tapa sosiaalistaa ihmiset omaan asuinalueeseen ja naapureihin. Ympäristö on suunniteltava esteettömäksi, myös apuvälineiden käyttäjille helpoksi kulkea. Liikuntaesteet tulisi poistaa, mutta samalla tuli huolehtia riittävästä opastusmerkinnästä. Sokean, kuuron tai pyörätuolinkäyttäjän tarpeet ovat kovin erilaiset, mutta yhteistyöllä kaikkien tarpeet ovat yhteensovitettavissa.

Yhdyskuntasuunnittelussa on pyrittävä ylittämään eri hallintokuntien väliset rajat. Peruspalveluita käyttävien pitäisi voida asioida aina saman henkilön kanssa, esim. sosiaalitoimiston virkailijan kanssa. Toimintamahdollisuuksien parantamiseksi tulisi tukea yhteisöllisyyttä ja tehdä alueittain yhteistyötä asukkaiden, viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kesken. Tällöin arvioidaan ympäristön toimivuutta ja palvelujen saatavuutta. Arvioinnin tuloksena pitää olla mahdollisuus vaikuttaa myös kunnan budjettiin. Yhteistyön pitää olla aktiivista ja ongelmia ehkäisevää sekä asukkaiden omatoimisuuteen kannustavaa.

Terveydenhuollossa tulee ymmärtää myös ihmisten sosiaalisen verkoston merkitys terveydelle. Yksinäisyys, eristyneisyys, sosiaalisen tuen puute ovat usein terveyspalvelujen suurkulutuksen taustalla. Terveydenhuoltohenkilöstöllä tulee olla kykyä toimia sillanrakentajana potilaan omiin verkostoihin. Toisenlaisesta kulttuurista Suomeen muuttaneiden sosiaalisen tuen ja verkostojen puute tulisi ymmärtää eikä lääketieteellistää liiaksi sopeutumisongelmiin liittyviä oireita. Tukemalla maahanmuuttajien omia verkostoja voidaan myös edistää heidän terveyttään ja hyvinvointiaan.

Työyhteisö ja työympäristö on merkittävä aikuisväestön terveyteen vaikuttava tekijä. Suurtyöttömyyden myötä yhä useampi jää vaille sitä inhimillistä merkityssisältöä, jota työ ja työyhteisö voivat tuottaa. Toisaalta työyhteisöjen tehokkuusvaatimukset ovat kasvaneet. Teknologian kehitys on muuttanut työn luonnetta ja moni kärsii jatkuvasti muuttuvasta työvälineistöstä ja näin estyy myös varsinaisen ammattityön tehokas tekeminen. Henkinen työsuojelu työpaikoilla on usein vielä puutteellista, eivätkä terveydenhuollon omat työyhteisötkään osaa riittävästi järjestää työkykyä ylläpitävää toimintaa. Loppuunpalamisen uhka työpaikoilla on ilmeinen ja uupumisen oireita ei osata tunnistaa riittävän ajoissa. Ikääntyvien asema työelämässä käy yhä vaikeammaksi. Työikäisten työkykyä ylläpitävä toiminta on tarpeen kaikenlaisissa työyhteisöissä. Samoin työttömien toimintakyvyn säilymisestä on huolehdittava.

Kunnille on laadittava oma terveyspoliittinen ohjelma.

Hyötyliikuntaa on edistettävä yhdyskuntasuunnittelulla.

Työpaikkojen huonoon ilmapiiriin on puututtava ja loppuunpalaminen ehkäistävä.

Sosiaalinen verkosto on terveyden voimavara.

 

6. Tekniikan nopea kehittyminen

Teknologian käyttöä on lisätty terveydenhuollossa. Sen harkitsematon käyttö saattaa vähentää potilaan ihmisarvoista ja arvokasta kohtelua. Uuden tekniikan avulla pystytään tehostamaan hoitoa ja lyhentämään hoitoaikoja. Uusi teknologia saattaa kuitenkin johtaa tarpeettomien toimenpiteiden lisääntymiseen niiden helpon saatavuuden vuoksi. Uuden teknologian käyttöönotossa onkin käytettävä harkintaa ja siihen on liitettävä arvokeskustelu ja tehokkuustutkimus. Ihmistä hoidettaessa eivät lääkkeet tai koneet saa mennä ajattelun, inhimillisen vuorovaikutuksen ja ihmisen ymmärtämisen edelle. Teknologian kehityttyä on unohdettu omat keinot puuttua terveysongelmiin. Teknologian suomia mahdollisuuksia yliarvostetaan. Normaalin elämän ongelmatkin lääketieteellistetään ja hoidetaan sairauksina. Teknologia on alistettava inhimillisen vuorovaikutuksen ja ihmisen ymmärtämisen palvelukseen. Uusi teknologia on suuri kustannusten lisääjä.

Monet uudenaikaiset laitteet ovat erittäin kalliita ja niiden päivittäinen käyttöaika jää alhaiseksi. Toisaalta myös uuden tekniikan myötä siirrytään uusiin kalliisiin tutkimusmenetelmiin, vaikka yhtä hyvä, joskus luotettavampikin tulos saadaan halvemmalla ja yksinkertaisemmalla tutkimusvälineellä. Tämä vääristää terveydenhuollon menokehitystä. Kalliiden tutkimusvälineiden yhteiskäyttöä pitäisi lisätä. Teknologian kehittyminen on myös niin nopeaa, että kalliit laitteet vanhenevat hyvin nopeasti ja tilalle tulee entistä kalliimpia korvaavia laitteita, esimerkkinä tietojenkäsittelylaitteistot.

Julkinen terveydenhuolto jää helposti jälkeen yksityisen terveydenhuollon mahdollisuuksista hankkia uutta teknologiaa. Vastauksena on julkisen terveydenhuollon yhteistyö ja verkostoituminen. Joitakin palveluita tulisi voida ostaa myös yksityissektorilta. Hinnoittelussa tulisi ottaa huomioon, että yksityissektorin laitteetkin maksetaan KELA-korvausten kautta julkisella rahoituksella. Korvauskäytäntö ei saa johtaa siihen, että liian löyhin perustein tehdään kalliita tutkimuksia laitteen hankinnan rahoittamiseksi.

Geeniteknologia on esimerkki nopeasta kehittyvästä tekniikasta, joka ei ole tuonut uusia hoitokeinoja ja jonka käytöstä Suomessa ei ole vielä käyty eettistä keskustelua.

Kalliiden tutkimusvälineiden yhteiskäyttöä pitää lisätä.

Uuden teknologian käyttöönotossa on käytettävä harkintaa

Geeniteknologian käytöstä ja sen seuraamuksista pitää käynnistää laaja eettinen keskustelu.

 

7. Asiakastietojen käsittely terveydenhuollossa

Tietotekniikan suomia mahdollisuuksia tulisi pyrkiä hyödyntämään mahdollisimman laajasti. Ongelmana on ollut sisällön kehittymättömyys. Tietotekniikkaa tulisi kehittää yhteistyössä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, jotta välineitä kyettäisiin hyödyntämään toimivasti. Tehokkaalla tietotekniikan käytöllä pystytään karsimaan päällekkäisiä tutkimuksia, lisäämään asiakkaiden joustavaa palvelua ja nopeuttamaan hoitopalautteen antamista. Ns. "älykäs lähete" -kokeiluja (joissa lähettävä lääkäri voi suoraan varata tietotekniikan avulla potilaalle esimerkiksi toimenpideajan, kunhan tietyt lähetteen vaatimat tutkimukset on toteutettu tyydyttävästi) tulisi tulevaisuudessa laajentaa ja tuoda tehokkaaseen käyttöön. Ratkaistavia ongelmia ovat tietosuoja-asiat. Tiedonsalauksen varmistaminen on kuitenkin ennen kaikkea sisällöllisen kehittämisen ongelma.

Asiakkaan kokonaisvaltaisen palvelun kannalta tietosuoja asettaa uusia haasteita ja edellyttää asiakkaan osallistumista itseään koskevan päätöksentekoon.

Potilastietojärjestelmien sisältöä on kehitettävä.

 

8. Terveydenhuollon rahoitus

Nykyinen julkisin verovaroin rahoitettu terveydenhuoltojärjestelmä on vakuutuspohjaista tai potilaan asiakasmaksuilla rahoittamaa järjestelmää tasapuolisempi, kattavampi ja sosiaalisesti oikeudenmukaisempi. Hoidon saatavuus ja laatu ei saa olla kiinni potilaan maksukyvystä. Vihreä terveyspolitiikka pohjautuu jatkossakin julkisin varoin rahoitettavaan järjestelmään.

Rahoitusjärjestelmien monimutkaisuus on ongelma. Julkisella rahoituksella tuetaan kahta rinnakkaista järjestelmää: julkista ja yksityistä. Lisäksi rahoitukseen osallistuu ns. kolmas sektori, sen roolia tulisi selkiyttää. Terveydenhuollon hyvän saavutettavuuden ja laadukkuuden rakentaminen yksityisen sektorin varaan saattaa aiheuttaa paitsi sosiaalista myös alueellista epätasa-arvoa ja lisätä terveydenhuollon kansantaloudellisia kustannuksia.

Yksityisen sektorin palveluista potilaalle maksettavien korvausten alentaminen vähentäisi terveydenhuollon julkisen rahoituksen osuutta. Toisaalta julkisen sektorin palveluiden kysyntä saattaisi kasvaa ja lisätä kustannuksia palveluiden käytön kasvaessa. Näin osittain on käynytkin laman myötä.

Potilaalle maksettavia lääkekorvauksia on pudotettu viime vuosina ja korvattavien lääkkeiden määrää on vähennetty. Vähävaraisimmille on tästä koitunut ongelmia ja tarpeellistenkin lääkkeiden hankkiminen on voinut jäädä toteuttamatta liiallisten kustannusten vuoksi. Pidemmällä aikavälillä tämä saattaa nostaa kustannuksia sairauksien vakavoituessa. Osaltaan lääkekustannukset ovat siirtyneet valtion varoista kunnille korvattaviksi kasvaneina sosiaalimenoina. Rinnakkaislääkevalmisteiden käyttöä on lisättävä potilaiden lääkemenojen pienentämiseksi. Potilaan vuodessa julkisesta terveydenhuollosta maksamille hoitopäivä- ja muille maksuille tulisi asettaa katto samoin kuin alle 17-vuotiaiden hoitopäivämaksuissa jo on. Maksukatto on välttämätön, jotta sairastuminen ei lisäisi syrjäytymisen riskiä kohtuuttomasti.

Kuntien kaksoisrooli sekä palveluiden ostajana että niiden tuottajana on ongelmallinen. Monopolitilanteet tappavat aidon hinta- ja laatukilpailun. Eräs merkittävä ongelma terveydenhuollon rahoituksessa on hoitokäytäntöjen vaihtelevuus. Paitsi terveydenhuollon laatuun ja saatavuuteen sekä kustannustasoon, huomiota tulisi kiinnittää kustannusvaikuttavuuteen, jotta tarjolla olevista hoitovaihtoehdoista kyettäisiin valitsemaan myös edullisin. Kuntien rooli ostajana ei ole ongelmaton, pienellä kunnalla ei välttämättä ole riittävästi asiantuntemusta palveluita hankittaessa. Kuntien yhteenliittymä terveyspalveluiden osto-organisaationa voisi olla toimiva ratkaisu riittävän asiantuntemuksen ja hinta-laatu-suhteen takaamiseksi. Kuntien pakkojäsenyys sairaanhoitopiireissä tulisi lakkauttaa heti, kun toimiva järjestelmä kalliiden hoitojen kustannusten tasaamiseksi on saatu luoduksi. Päällekkäisiä organisaatioita purettaessa on kuitenkin muistettava, että pelkkä organisaatioiden yhdistäminen ei automaattisesti tuo säästöjä. Erikoissairaanhoidon uusia kalliita hoitoja on erikseen seurattava ja vain vaikuttavat hoidot otetaan käyttöön. Julkisen sektorin tarjoamat vaativat hoidot keskitetään.

Vihreä terveyspolitiikka perustuu julkisesti verotuloilla rahoitettuun terveydenhuoltojärjestelmään.

Potilaan vuodessa julkisesta terveydenhuollosta maksamille hoitopäivämaksuille ja muille maksuille tulee asettaa katto.

Erikoissairaanhoidon uusia kalliita hoitoja on seurattava ja vain vaikuttavat hoidot otetaan käyttöön.

Julkisen sektorin tarjoamat vaativat hoidot keskitetään.

 

9. Terveydenhuollon priorisoinnista

Terveydenhuollon priorisointipäätökset ovat taloudellisia, eettisiä ja poliittisia päätöksiä. Yhteisten varojen järkevä, sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen jakaminen eri toimintoihin on priorisointikeskustelun perusta.

Terveydenhuollon tavoitteena on iänmukaisen toimintatason turvaaminen. Kansalaisten terveyteen vaikuttavat terveydenhuollon lisäksi mm. koulutus, yleinen hyvinvointi, sosiaalipolitiikka, ympäristön tila yms. seikat. Terveydenhuollon priorisoinnin vaikutukset eivät yleensä ole näkyvissä heti, minkä vuoksi priorisoinnin kerrannaisvaikutukset ja tulevaisuuden tarkastelu tulisi sisällyttää keskusteluun.

Priorisoinnin perusteina tulee olla ihmisarvo, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, vaikuttavuus ja tehokkuus. Ihmisarvon periaatteen mukaisesti ihmiselämä on arvo sinänsä eikä ole mitattavissa ihmisen toiminnan tai saavutusten kautta. Tämä ei tarkoita ihmisen oikeutta riistää ympäristöään hyvinvointinsa lisäämiseksi. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa, ettei terveyspalvelujen saatavuus riipu ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta, varallisuudesta, asuinalueesta, iästä ja toimintakyvystä. Tehokkuuden periaatteen mukaisesti priorisointikeskustelussa tulee lähtökohtana olla taloudellisesti edullisimpien, samanarvoisten vaihtoehtojen suosiminen. Tehokkuuden ja vaikuttavuuden tutkimus on priorisoinnin työkalu.

Terveydenhuollon priorisoinnissa tulee välttää vahvimman oikeuden tai sattumanvaraisuuden toteutuminen. Priorisointimallina ei voi olla lista hoidettavista sairauksista. Priorisoinnin tulee perustua sairauden vakavuuteen ja hoidon vaikuttavuuteen.

Priorisoinnissa tulee huomioida vaikeiden sairauksien hoitamisen lisäksi myös kustannusvaikuttavuus. Priorisointikeskustelussa tulisi myös tarkastella toimintatapojen muuttamista esim. alueellisten toimintaohjelmien ja tavoitteiden kautta ja tarkastella myös tätä kautta vapautuvia resursseja.

Priorisoinnin perusteina tulee olla ihmisarvo, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, vaikuttavuus ja tehokkuus. Ihmisarvon periaatteen mukaisesti ihmiselämä on arvo sinänsä eikä ole mitattavissa toimintansa tai saavutustensa kautta.

Terveydenhuollon priorisoinnissa tulee välttää vahvimman oikeuden tai sattumanvaraisuuden toteutuminen.

 

10. Väestövastuu

Perusidea terveydenhuollon väestövastuussa on hyvä. Tuttu lääkäri tai terveydenhoitaja/sairaanhoitaja tekee asioinnin sujuvaksi ja miellyttäväksi. Kaikkea ei aina tarvitse kertoa alusta asti, vanhat vaivat ja hoidot on jo tiedossa, kokonaisuus on helpompi hallita. Tuntiessaan väestönsä voi hoitohenkilökunta havaita monia ongelmia aikaisessa vaiheessa ja ehkä puuttua ajoissa vaikkapa jonkin kaupunginosan slummiutumisen estämiseksi. Liian laajojen reviirien hallitseminen ei tosin ole kenellekään mahdollista. Harvinaiset tilanteet tulevat eteen liian harvoin ja jäävät tunnistamatta. On olemassa erikoisalueita, joilla erikoistuminen on tarpeen. Vastuualueiden tulee olla väestöpohjaltaan hallittavia ja toiminnaltaan rajallisia. Väestövastuun onnistuminen edellyttää yhteistyötä koko sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Väestövastuun onnistuminen edellyttää sujuvaa yhteistyötä koko sosiaali- ja terveydenhuollossa.

 

11. Uuteen terveyspolitiikkaan

Terveydenhuollossa on tehtävä yhteistyötä terveyden edistämiseksi sekä asiakkaiden että yhteistyökumppaneiden kanssa. Tavoitteena on väestön hyvinvointi ja hyvä terveydentila. Terveyspolitiikan tavoitteena pitää olla myös kustannusten rajoittaminen.

Terveyspolitiikan tavoitetta tulee siirtää sairauksien hoidosta kohti ennalta ehkäisyä ja väestön yleistä hyvinvointia. Jatkuvasta säästöjen pelosta on päästävä eroon. Työrauha on tarpeen, jotta suunnittelu ja kehittäminen on mahdollista. Käytettävissä olevilla voimavaroilla tehtävää työtä on jatkuvasti arvioitava. Jos todetaan voimavarojen olevan väärin jaettu, on uskallettava rohkeasti muuttaa toiminnan painopistettä ja voimavarojen suuntaamista.

Tehdyt priorisointipäätökset on tehtävä näkyviksi ja alistettava julkiseen keskusteluun.

Suomessa kerätään paljon erilaista tietoa, mutta sitä ei osata muuttaa käytännön päätöksentekoa palvelevaan muotoon. Voidakseen tehdä hyviä päätöksiä kuntien luottamushenkilöille on tuotettava luotettavaa ja konkreettista tietoa mm. väestön terveyspalvelujen tarpeista.

Perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen säästöt eivät saa johtaa erikoissairaanhoidon kustannusten nousuun.

Hoidon painopiste on liiaksi korjaavassa hoidossa, sitä on siirrettävä ennaltaehkäisevien toimenpiteiden suuntaan.

Kaikkiin tehtäviin päätöksiin on liitettävä terveysvaikutusten arviointi.

Tehdyt priorisointipäätökset on tehtävä näkyviksi ja alistettava julkiseen keskusteluun

Käytettävissä olevilla voimavaroilla tehtävää työtä on jatkuvasti arvioitava ja tarvittaessa toimintaa on muutettava.

Tavoitteiden saavuttamiseksi on käytettävä myös sosiaalipoliittisia ja yhdyskuntasuunnittelun keinoja.

Terveydenhuollossa saadaan aikaan säästöjä yhteistyöllä, työnjaolla, toiminnan kehittämisellä ja luomalla terveyttä edistäviä ympäristöjä.

Avoin keskustelu työnjaosta ja tavoitteista on tarpeen.

Terveydenhuollon työtapoja on arvioitava ja tarvittaessa uskallettava muuttaa.

 

Ohjelmaa valmistelleen työryhmän jäseninä toimivat Sirpa-Liisa Hovi, Laura Häggblom, Katariina Koponen, Tuomo Tikkanen, Liisa Turunen, Matti Paloneva, Maija Pulli ja Taina Tuomikorpi.

Jaa sivu:
Tilaa upeasti uudistunut Vihreä Lanka!